keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Jegveni Griškovets: Joet

Venäjänkielinen alkuperäisteos Reki ilmestyi vuonna 2005; suomennos 2012 (Kampus Kustannus)

Joet on pieni kirja Siperiasta. Törmäsin siihen tilanteessa, jonka myöhemmin mielelläni tulkitsin oudoksi sattumukseksi. Harhailin turhautuneena Rikhardinkadun kirjaston hyllyjen välissä. Olin sellaisella tuulella, ettei mikään kirja tuntunut erityisesti miellyttävän. Juuri kun vedin hyllystä sattumanvaraisen teoksen, törmäsin tuttavaani Jukka Malliseen. Kirja oli Jevgeni Griškovetsin Joet. Jukka innostui heti. ”Siis mitä, käännetäänkö Griškovetsia vihdoin suomeksi?”

Uteliaisuuteni on herkästi syttyvää lajia. Pommitin Jukkaa kysymyksillä. Kuka tämä Griškovets on? Miksi Griškovetsia pitäisi kääntää? Mitä tiedät Griškovetsista? Sain vastauksiakin.
Griškovets on kuulemma Venäjällä yksi nykykirjallisuuden supertähdistä, jota suomalaiset isot kustantamot eivät ole tajunneet kääntää, ainakaan vielä. Kirjailija on erityisesti nuoren polven ja niin kutsutun luovan luokan suosiossa. Kirjoittamisen lisäksi Griškovets  näyttelee sekä tekee musiikkia ja performanssitaidetta. Eräänlainen Venäjän hipstereiden idoli siis, tulkitsin. Griškovets on kotoisin Siperiasta, ja Siperiasta kertoo myös Joet. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan Kampus Kustannus julkaisi sen tänä vuonna.

Rakastin kirjaa heti ensimmäisiltä sivuilta. Griškovets, missä olet ollut koko elämäni? Nauroin, pyörittelin lauseita edestakaisin, laskin välillä kirjan alas ja mietin lukemaani.

Kirjan kertojaminä muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan siperialaisessa kaupungissa ja yrittää samalla hahmottaa, missä kulkevat Siperian rajat. Taigaa hän ei juuri tunne, siellä hän on pistäytynyt vain ”pinnallisesti” ja kohdannut lähinnä hyttysiä. Baikaljärvi ei kuulu hänen ”elämänjärjestykseensä”. Kertojalla on lähes epätoivoinen tarve saada yhteys johonkin konkreettiseen, joka selittää Siperian. Tärkein havainto on lopulta välimatkat, joita ei mitata kilometreissä, vaan tunneissa. ”En aisti Siperian lakeuksia, aistin vain ajan.”

Kirjailijan vähäeleinen ja viisas huumori kuorii auki tunteita, joita on meillä kaikilla, mutta joita on haastavaa pukea sanoiksi. Ei tarvitse olla syntyjään siperialainen tunnistaakseen kertojan kotipaikkaan ja juuriin liittyviä tunteita ja pohdintoja.

Mistä maailmani nykyään koostuu, missä ovat rakkauden ja rakkaudettomuuden alueet, missä salaisuuteni ja pelkoni sijaitsevat? Ja mihin saakka omat rajani ulottuvat, mihin päättyy elävä, välttämätön ja omaksi kokemani...oma maantietoni? Ja mistä alkaa karttakirjojen, karttapallojen, matkatoimistojen ja lentoyhtiöiden lipunmyynnin maantieto? Millaisia ovat ne lakeudet, jotka voin ylittää tai läpäistä tunteideni, rakkauteni ja vihani avulla, ymmärtäen, että kyseinen liikkumatila on minulle välttämätön? Ja mikä osuus tässä kaikessa on kotikaupungillani, kotiseudullani ja koko Siperialla?”

Kotipaikka on aina tuttu, mutta myös tuntematon. Ulkopuoliset odottavat usein ”paikallisten” tunnistavan paikkoja ja asioita, jotka ovat tosiasiassa kaukana omasta elämänpiiristä. Muualta tulevien eksotiikannälkää voi myös ruokkia, jos haluaa. Se voi olla jopa valuuttaa. Arkisen ja ankean voi valjastaa osaksi persoonaa ja sen erityislaatuisuutta.

Minussa ei ollut tuota etelän huolettomuutta. Mutta minun kotikaupunkini pakkaset, minun jääni ja lumeni pysyivät taskussani kuin kulumaton taikaraha. Minua kunnioitettiin. Kunnioitettiin Siperian ansiosta.”

Olen haaveillut iät ja ajat junamatkasta Siperian läpi Vladivostokiin tai jopa Kiinaan saakka. Vuodenvaihteessa tätä hinkua lietsoi Rosa Liksomin Hytti nro 6, mutta nyt sain uuden ihanan riivaajan, Griškovetsin. Toivottavasti häntä on saatavilla pian lisää suomeksi, sillä osaan venäjästä vain aakkoset ja muutaman lauseen.


maanantai 23. heinäkuuta 2012

Ngugi Wa Thiong'o: Paholainen ristillä

Alkuperäisteos Devil on the Cross ilmestyi 1982; suomennos 1994 (Like)

Kävin tänä kesänä Nairobissa. Lyhyessä ajassa opin paljon Kenian itsenäisyyden ajan poliittisesta kulttuurista ja ongelmista. Korruptio, epätasa-arvo, vaaliväkivalta ja eri ryhmien väliset kähinät ovat sitkeitä vitsauksia, joiden selättämisessä on kova homma.

Kenia on parhaillaan valmistautumassa vaaleihin, joiden onnistumista jännitetään erityisesti siksi, että edellisten vaalien (2007) jälkeen maassa koettiin sen itsenäisyyden ajan vakavin väkivalta-aalto. Sen seurauksena kuoli yli tuhat ihmistä ja sadat tuhannet menettivät kotinsa.

Kun palasin Nairobin pölyisiltä kaduilta Suomeen, aloin metsästää suomennettua kenialaista kaunokirjallisuutta. En ole muistaakseni aiemmin lukenut yhtään kenialaista romaania. Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta löytyneestä artikkelista selvisi, että kenialaisia kaunokirjallisia teoksia on suomennettu vain muutama. Rikhardinkadun kirjastosta löytyi lopulta Ngugi Wa Thiong'on Paholainen ristillä.

Romaani on alun perin kirjoitettu vessapaperiin. Thiong'o rustasi vuonna 1982 ilmestyneen kikujunkielisen teoksensa vankilassa, jonne hänet oli heitetty poliittisten mielipiteidensä vuoksi presidentti Daniel arap Moin toimesta.

Thiong'o tuli maassaan tunnetuksi toisinajattelijana ja satiirikkona, joka arvosteli kärkevästi hallinnon korruptiota, kehnoa ihmisoikeustilannetta ja kolonialismin perintöä. Kirja on omistettu “kaikille kenialaisille jotka taistelevat uuskolonialistista imperialismia vastaan”. Thiong'on äänessä kaikuu selvästi Frantz Fanonin antikolonialistinen vapautusretoriikka. Wikipediassa häntä kuvataan fanonilaiseksi marxistiksi.

Romaanissa kerrotaan nuoren naisen Jacinta Wariingan elämäntarina. Sen ympärille on kiedottu pyörryttävä sekoitus vertauksiin ja symboliikkaan puettua poliittista julistusta sekä kolonialistien ja heidän afrikkalaisten “juoksupoikiensa” ankaraa kritiikkiä. Paholaista edustaa tietenkin kapitalismi ja sen kylkiäisenä kolonialismi. Paholaisen uhri on kansa, jonka kustannuksella sortajat remuavat.

Elämän kolhima päähenkilö Wariinga päätyy satunnaisessa seurueessa Ilmorogin kaupunkiin “paholaisen juhliin”, jossa valitaan seitsemän ryöstämisen ja rosvoamisen asiantuntijaa. Vieraita viihdyttää Helvetin Enkelit -niminen yhtye, ja paikalla on arvovieraita myös kansainvälisestä rosvojen ja varkaiden järjestöstä. Kansainvälisen valtuuskunnan johtaja kertoo vieraille juhlapuheessaan, että raha on sydän, joka takoo pitääkseen läntisen maailman liikkeellä. Vertaukset ovat niin suoraviivaisia, että tuntuu kuin lukisi pamflettia.

Katsokaa vain rahan loistaviin kasvoihin, ettekä koskaan, koskaan tee virheitä. On paljon parempi juoda toisten ihmisten verta ja syödä heidän lihaansa kuin ottaa askel taaksepäin”, julistaa ulkomaisen valtuuskunnan puheenjohtaja kenialaisille kollegoilleen.

Satiiri alleviivaa kolonialismin jälkeistä ilmapiiriä, jossa poliittinen valta oli kenialaisten käsissä, mutta riippuvuuden kahleet laahasivat raskaina perässä. Eurooppalaisuus oli päämäärä, jota kohti kurkotettiin. Tie tähtiin ajateltiin helpommaksi saavuttaa englanninkielisellä nimellä, vaihtamalla puhekieli englantiin ja kouluttautumalla kansainvälisissä kouluissa. Menestyvät miehet tunnettiin autoistaan, sugargirleistään ja isoista vatsoistaan. Kaikkein tärkeintä oli kuitenkin rikastua.

Jacinta Wariingan elämä on eräällä tavalla selviytymistarina, toisaalta myös avoimeksi jäävä tragedia. Sen kautta romaaniin kuljetetaan myös tasa-arvo, feminismi ja vastarinta. Yksi juoni on punottu myös rakkaudelle ja sen vaikeudelle. Vaikka lopputulema on kaukana Hollywoodista, tunteet ovat hetkittäin voimakkaita ja kauniita. Toivo kumpuaa vastarinnasta ja ratkaisujen ottamisesta omiin käsiin. Huonolle tsägälle vastarintakaan ei aina voi mitään.

"Mitä teen rakkaani, nyt kun rakkauteni sinuun on tehnyt minut niin heikoksi?"

Kirjan lukeminen oli lopulta palkitsevaa, vaikka vertauksellisuus ja poliittinen paatos tekivät siitä ajoittain raskasta kesälukemista. Kenia tuntuu piirun verran ymmärrettävämmältä ja se on hyvä saldo.





keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Chimamanda Ngozi Adichie - Puolikas keltaista aurinkoa

Muistan nigerialaisen kirjeystäväni ala-asteajoilta. Olin 12-vuotias, hän useita vuosia vanhempi ja opiskeli jo collegessa. Lähettelin hänelle kuvia lumesta, ja kysyin jokaisessa kirjeessä, "how is the weather in Nigeria?" Kirjeystäväni olin "ostanut" IYS:stä. Hän ei ollut ainoa, jonka osoitteesta olin pulittanut seitsemän markkaa. Ostelin kirjeystäviä melko holtittomasti ympäri maailmaa, ja kaikki rahani menivät postimerkkeihin.

Nykyään kun kuulen puhuttavan "nigerialaiskirjeistä", huvitun ja ajattelen sähköpostihuijausten sijaan niitä jännittäviä lentopostikirjekuoria, jotka poimin tien varressa nököttävästä punaisesta postilaatikosta. 

"Now it is summer in Finland. I am enjoying my holidays and reading a lot of books." Jotkut asiat eivät muutu. On taas kesä ja luen kirjoja. Olen päättänyt lukea kirjoja niin monesta maasta kuin pystyn. Tästä lähtien yritän kirjata lukemiseni tänne. Kesä alkoi nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien seurassa. 



Puolikas keltaista aurinkoa
Ilmestyi vuonna 2006; suomennos 2009 (Otava)

Kirja kertoo Biafran sodasta (1967-1970), josta suurelle maailmalle jäivät mieleen nälänhätä ja uutiskuvien pallovatsaiset lapset, jotka kärsivät proteiinin puutteesta. Adichie kuvaa myös nälkää ja kuolemaa, mutta kirjan tarkoituksena on tuoda esiin biafralaisten inhimillinen arki sellaisena kuin se oli ennen sotaa ja sodan aikana. Silloinkin kun taivaalta satoi pommeja, ihmiset kokkasivat, tekivät töitä, rakastuivat, harrastivat seksiä, olivat mustasukkaisia ja juoruilivat. 

Ennen Biafran irtautumista Nigeriassa toivottiin parempaa huomista. Maa oli itsenäistynyt Britannian siirtomaavallasta vuonna 1960 ja pyrki rakentamaan eri kansojen toimivaa liittovaltiota. Vuoden 1966 sotilasvallankaappaus johti kuitenkin Biafran irtautumispyrkimykseen ja sisällissotaan. Sodan seurauksena on arveltu kuolleen noin miljoona nigerialaista. 

Puolikas keltaista aurinkoa on kuin kaunokirjallinen mikrohistoria, jossa Biafran sota ja sen vaikutus ihmisten arkeen valottuu muutaman avainhenkilön kautta. Keskeisiä hahmoja ovat vallankumouksellinen yliopisto-opettaja Odenigbo, hänen kuvankaunis rakastajattarensa Olanna, Olannan sarkastinen sisko Kainene, maaseudulta yliopistokaupunkiin saapuva palveluspoika Ugwu sekä hupaisa brittiläinen Richard, joka haluaa olla biafralaisempi kuin biafralaiset itse. Henkilöhahmojen välille rakentuu monimutkainen ystävyyden, rakkauden, lojaalisuuden ja mustasukkaisuuden verkko, johon sota tuo oman painolastinsa. 

Koskettavinta on lukea kirjan henkilöiden aika ajoin sokeastakin uskosta Biafran valtion voitokkuuteen ja uuteen parempaan huomiseen.  Kun Radio Biafra pauhaa "Biafran asiaa" ja korostaa yhteisten sotaponnisteluiden merkitystä, monet todella haluavat uskoa sinnikkyyden ja omien tekojensa voimaan. Kirjassa ei kaunistella sitä, miten vastapuolta demonisoidaan. Nigerialaiset joukot ovat biafralaisille "raakalaisia",  jotka täytyy yksinkertaisesti voittaa. 

Kuuntelin juuri podcastina BBC Bookclubin vuonna 2008 lähettämän haastattelun Chimamanda Ngozi Adichiesta. Kirjailija on syntynyt seitsemän vuotta sodan jälkeen, mutta hänen vanhempansa asuivat sen aikana Biafrassa ja hänen molemmat isoisänsä menehtyivät pakolaisleireillä. Adichien perhe ja suku  ovat ibgoja, jotka muodostivat entisen Biafran alueen suurimman ryhmän.

Haastattelussa Adichie kertoi kokevansa, että kirjan kannalta on hyvä, että hänellä on sotaan henkilökohtainen etäisyys, vaikka se elää perheen ja suvun tarinoissa ja on sikäli jatkuvasti läsnä. Huvituin siitä, että hänen veljensä oli ollut todella vihainen romaanin rikotusta kronologiasta, sillä se ärsytti itseänikin. Miksi piti pomppia 1960-luvun alusta loppupuolelle, taas takaisin alkuun ja taas loppuun? Onneksi se ei häirinnyt niin paljon, että kirjasta ei voisi pitää. Päinvastoin. Niinhän siinä kävi, että luin yhteen soittoon sitten Adichien kaksi muutakin suomennettua kirjaa: esikoisteoksen Purppuranpunainen hibiskus ja novellikokoelman Huominen on liian kaukana