sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Knausgårdin maailma




Karl Ove Knausgård: Taisteluni I ja II


Norja on minulle kaikin tavoin vieraampi Pohjoismaa kuin Ruotsi. Olen käynyt vain Oslossa pari kertaa, joten muu Norja-tietämykseni perustuu mielikuviin ja norjalaisten kirjailijoiden välittämiin sekalaisiin kuviin.

Olen lukenut ainakin Agnar Mykleä, Erlend Loeta, Jostein Gaarderia, Torgrim Eggeniä, Anne Holtia, Liv Ullmannia, tytärtään Linn Ullmannia ja nyt Karl Ove Knausgårdia. Totesin tänään liioitellen, että nyt voin jakaa kirjallisen elämäni ennen ja jälkeen Knausgårdin. Knausgård kertoo jotain lisää Norjasta, mutta vielä enemmän Ruotsista, jonne hän pakeni entistä elämäänsä vuosia sitten. Ennen kaikkea Knausgård kertoo itsestään ja ihmisenä olemisesta. 

Taisteluni-kirjasarja on omaelämänkerrallista proosaa, jossa arjesta tehdään hidastuskuvia ja pään sisäiset tunteet ja motiivit analysoidaan atomeiksi. Teksti on rehellistä ja armotonta, erityisesti kirjailijalle itselleen, mutta myös muille. Ketään ei säästetä - edesmennyttä alkoholisti-isää, äitiä, anoppia, ystäviä, ex-vaimoa tai satunnaisia baarituttuja. Ihmisistä kirjoitetaan häpeämättömän suoraan, mutta lukijalle ei silti jää vaikutelmaa pahantahtoisuudesta. Taitavaa, taitavaa.

Knausgård on ehtinyt polttaa sillat isänsä sukuun. Entinen vaimo puolestaan on halunnut kertoa radiodokumentissa oman versionsa itseään koskevista kirjan tapahtumista. Knausgård kuvaa läheisiään niin kuin heidät itse kulloistenkin tunnetilojensa kautta kokee. Kuvatuille annetaan replikointimahdollisuus, mutta ei tietenkään sisäistä tulkintaa, koska sitä hän ei voisi kenenkään puolesta tehdä. Kirjailija itse on todennut, että teosten (joita on sarjassa yhteensä kuusi) julkaiseminen on tehnyt elämästä helvettiä.

Suomessa on debatoitu Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-kirjan yhteydessä siitä, miten paljon kirjailija voi napata teemoja ja tapahtumia toisten ihmisten oikeasta elämästä. Kannattaa kuitenkin lukea Knausgårdia ennen kuin pitää kauhean hurjana sitä, että fiktiiviselle hahmolle tapahtuu samankaltaisia asioita, joihin kirjailija on itse läheistensä kautta törmännyt. On mahdotonta olla kirjailija, joka ei koskaan käytä mitään aidosti kokemaansa kirjoittamisessaan. En ajattele teoksia kirjailijan moraalin kautta, vaan niitä itsessään.

Knausgårdin kirjojen lukemisessa ihmeellisintä on se, että ohikiitävien tapahtumien ja ajatusten tarkka ylöskirjaaminen soljuu tekstinä niin vaivattomasti eteenpäin. Tarkoitan niitä arkisia tapahtumia, joita ei yleensä ehdi hyvin edes noteerata. Knausgård saa lukijan innostumaan vaikkapa katkelmasta, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti multaisten perunoiden pesuveden norumista tiskialtaasta viemäriin. Yksityiskohtien tarkkuuden vuoksi Knausgårdia on Suomessa verrattu toistuvasti Kalle Päätaloon. En ole lukenut Päätaloa, joten näen Knausgårdin pikemminkin jonkinlaisena Norjan Sartrena. Taisteluni-kirjat herättivät samanlaisia ajatuskeloja kuin esimerkiksi Jean Paul Sartren Inho. 

Kirjoissa ei ole lukuja. Kerronta vyöryy eteenpäin yhtä soittoa, vaikka aikatasot ja teemat vaihtelevat. Kun luen huonoa tai välttävää kirjaa, tapanani on hermostuneesti selata sivuja eteenpäin ja tarkistaa, milloin luku loppuu. Knausgårdin kohdalla luvut eivät tulleet edes mieleeni. Huomasin lukujen puuttumisen vasta luettuani toista osaa yli neljäsataa sivua. Hyvästi luvut, hyvästi ehyt kokonaisuus. Knausgård pompottaa lukijaa aikatasosta toiseen ilman että asiaan kiinnittää mitään huomiota. Miten hän sen tekee? En tiedä. 

On pakko arvostaa, kun joku kirjoittaa avoimesti omista mutta varsin yleisinhimillisistä arvottomuuden, tyhmyyden, ulkopuolisuuden, rakastamisen vaikeuden ja oman erityislaatuisuuden tuntemuksistaan.

"Hyi saatana miten tyhmä olin. En löytänyt rauhaa kahvilasta, hetkessä olin tavoittanut kaikki siellä olijat, ja jatkoin heidän tavoittamistaan, ja jokainen katse saavutti sisimpäni, mylläsi sitä, ja jokainen liikkeeni, olipa se sitten vain kirjan selaamista, iskostui samalla tavalla heihin, jokainen liikkeeni sanoi kuin merkkinä tyhmyydestäni: tässä istuu idiootti."
(Taisteluni 2)

Kukapa ei olisi kokenut myös niitä hetkiä, kun on tullut haastetuksi ironialla, mutta tajuaa sen liian myöhään.

"Häpeä alkoi polttaa minua. Hän oli ollut ironinen, mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Olin luullut että hän oli TARKOITTANUT sitä. Äh, miten harhainen ihmisen pitää ollakaan että hän uskoo tuollaista? Millainen helvetin idiootti olin? Eikö tyhmyydelläni ollut mitään rajaa?"
(Taisteluni 2)

Kerronnan ristiriidat eivät hätkähdytä, koska elämähän on niitä pullollaan. Yksi riitasointu Knausgårdilla on se, että hän antaa ymmärtää, ettei oikeastaan välitä, mitä hänestä tiedetään. Kuitenkin hän myöntää pahastuvansa lehtihaastatteluista, joista ei tunnista itseään. Ja siitä, kun toimittaja luonnehtii häntä "nuoreksi etelänorjalaiseksi, jolla on keltaiset nikotiinisormet ja tummentuneet hampaat". Hän kuitenkin syyttää väärinymmärretyksi tulemisesta itseään, ainakin kirjassa. 

Vaikka häpeä on polttavaa, se ei saa aina yliotetta omasta erityisyyden tunteesta. Kuten kirjailija toteaa ensimmäisessä osassa: "(...) halusin niin kovasti olla joku, halusin niin kovasti olla erikoinen".  

Knausgårdin vuoristorata tarkoittaa yhden ihmisen sisäisen painin seuraamista tuhansia sivuja, jos koko sarjan aikoo kahlata. Ja minä aion. Odotan seuraavaa suomennosta kuin ristilukki, mutta se tulee vasta loppukesästä 2013. En paisuta tätä bloggausta enempää, vaikka mieli tekisi. Kirjan tapahtumista en myöskään kerro mitään, koska Knausgårdia parempaa kertojaa niille ei ole.

Kirjoitin tämän kahden osan lukemisen jälkeisessä huumassa. Voi olla, että tokenen joskus.