Ihmisen pojat ja tyttäret

Jennifer Egan: Look at Me

(Ensimmäinen painos julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 2001)

Egan taitaa olla nero. En välitä siitä, että hän on kirjailijanimenä turhankin kuuma. 

Eganin tapa tehdä älykkäitä, etten sanoisi satiirisia havaintoja ja puristaa niistä nokkelia lauseita on erinomaisesti toimiva yhdistelmä. Havainnot välittävät myös tunnistettavaa ajankuvaa ja kriittistä pohdintaa läntisen maailman perikad… tai siis tulevaisuudesta. Kontekstina on amerikkalainen elämänmeno, paikkoina viileä New York ja sen vastinparina Rockford, pikkukaupunki Illinoisin osavaltiossa. 

Kirjan keskeisiä hahmoja ovat auto-onnettomuudesta selvinnyt valokuvamalli Charlotte, alkoholisminsa kanssa painiva yksityisetsivä Anthony, menneisyyttään pakeneva matematiikan opettaja Michael, teini-iän tuskia poteva Charlotte ja hänen erakkomainen enonsa Moose. Kyllä, kirjassa on kaksi Charlottea. 

Henkilöhahmojen välillä risteilee taitavasti rakennettuja kytköksiä. Osa hahmoista puhuu omalla äänellään, osaa kuvailee kaikkitietävä kertoja. 

Look at Me tuntui vangitsevalta tutkielmalta siitä, minkä varaan identiteetit rakentuvat. Kirja kaivelee ennen kaikkea sitä, mitä on jäljellä, kun vanhat tunnistettavat piirteet tai edellytykset katoavat. 

Mitä jää jäljelle, jos valokuvamalli menettää auto-onnettomuudessa kasvojensa tunnistettavuuden? 

Mitkä asiat pyrkivät itsepintaisesti ilmoille, jos pakenee kotimaastaan ja yrittää rakentaa vieraalla maalla uuden henkilöyden?

Jos tekee kerran elämässään yhden ison virheen, sammuuko ihmisen ytimestä jotakin oleellista? 

Miten paljon ulkoinen ja sisäinen maailma ovat riippuvaisia toisistaan siinä monimutkaisessa sosiaalisessa kudelmassa, jota kutsutaan yhteiskunnaksi?

Osaan näköjään kuvailla lukukokemusta enemmän kysymyksillä, joita päähäni jäi risteilemään. Päässäni riehui oikeastaan pieni myrsky aina, kun keskityin kirjaan pidemmäksi aikaa. 

Kirja on alun perin ilmestynyt ennen sosiaalisen median kultakautta. Siksi tuntuu hurjalta, miten tarkkanäköisesti Egan näkee maailman vyöryvän yhä enemmän sellaiseen suuntaan, jossa tavalliset ihmiset näkevät arkiset tapahtumansa jatkuvana käsikirjoituksena. Kaikilla on tarinoita myytäväksi. 

Kirjassa oli paljon ajatuksia ja lauseita, joiden toistaminen tai siteeraaminen blogissa ei tee niille oikeutta. Sanon kuitenkin, että yksi hienoimmista kuvauksista koski ihmisten välisen viehätyksen syttymistä.

Egan kuvaili täydellisesti sitä tilannetta, jossa päällisin puolin kaikki hoidetaan arkisten sääntöjen mukaan, mutta pää ja vatsa välittävät salaista tietoa siitä, että yhteys on syntynyt. Tätä tietoa kantaa hienosti teini-ikäinen Charlotte, joka odottaa kärsivällisesti jotain suurta tapahtuvaksi.

Murakamin maailma & Norwegian Wood

Luin esimmäisen Murakamini ennen kuin olin käynyt Japanissa. Teos oli Sputnik - rakastettuni, jonka maailma tuntui yhtä aikaa etäiseltä ja tutulta. Sen jälkeen oli selvää, että lukisin jatkossa kaikki, mitä hän kirjoittaa. Murakamin sanat tuntuivat tippuvan sivuille vaivattomasti. Tosin sanotaan, että juuri vaivattomuuden vaikutelmaan tarvitaan yleensä hirveästi työtä. 

Murakami väittää, että eräänä päivänä oli vain tajunnut, että voisi kirjoittaa romaanin. Hän on kirjoittanut myös, ettei voisi olla kirjailija ellei juoksisi. Annoin juuri ystävälleni syntymäpäivälahjaksi Murakamin teoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Olen lukijana hieman lähetyssaarnaajamainen - tuputan omia suosikkejani muille toivoen, että he ymmärtäisivät ne samoin kuin minä. Se voi olla ajoittain rasittavakin piirre. Toivon silti, että ihmiset lukisivat Murakamia. 

Japanin matkani (2010) jälkeen Murakamin lukemisesta haihtui jonkin verran etäisyyden tuntua. Osasin reissun jälkeen maisemoida tekstiin Tokion ja sen kaupunginosia, Osakan, Kioton, luotijunan ja monta muuta asiaa, myös ne klassiset kirsikankukat. Romaanihenkilöt tulevat aina lähemmäs, jos he kävelevät samoilla kaduilla, joilla itse on ollut.  

Norwegian Woodissa päähenkilö on Toru Watanabe - kirjoihin, reppuretkiin ja jazz-levyihin mieltynyt opiskelija, jota kalvavat nuoruuden tuska ja saavuttamaton rakkaus. Välillä rakkaudesta saa pienen otteen, kunnes se jo liukuu olosuhteiden mahdottomuuden vuoksi kauas pois. Siis se tavallinen tarina, tavallaan. 

Norwegian Wood tapahtuu 1960-luvulla, jolloin ilmestyi myös The Beatlesin samanniminen kappale. Toru Watanabe opiskelee Tokiossa ja asuu opiskelija-asuntolassa seuranaan säntillinen ja hieman hassu huonetoveri, jota kaikki kutsuvat Kamikazeksi. Kamikazesta kerrotut hauskat jutut ovat Toru Watanabelle kuin shekkejä, joilla hän lunastaa itsensä pois vaivaannuttavista hetkistä. Hänen paras ystävänsä on pokerinaamainen Nagasawa, joka kaataa naisia ja haluaa diplomaatiksi. Rakkaus haarautuu sotkuiseksi kartaksi, jota tulkiten Toru ajalehtii ja yrittää päättää, mitä haluaa. Pohjasävyn kaikelle antaa kipeä menetys, joka sanelee monella tavalla Torun opiskeluvuosien kulkua. 

Nuorelle ihmiselle yksinäisyys, ajan tappaminen, ristiriitaiset tunteet ja tulevaisuuden avoimuus ovat pelottavia asioita ja niistä on yritettävä selvitä hengissä. Moni ei selviä. Elämän raadollisuus niittää ihmisiä Torun ympäriltä, mutta se tuntuu olevan kulttuuriin kuuluva lähes normaali ilmiö. Wikipedian mukaan japanin kielessä on lukuisia erilaisia sanoja itsemurhalle. Norwegian Wood tuokin jollain tavalla mieleen Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicidesin. Ei kuitenkaan itsemurhien takia, vaan siksi, että raskaat teemat tarjoillaan helposti sulavassa muodossa.  

Vahvin kirjasta mieleen jäänyt ajatus oli se, että joskus on vain tunnustettava, kuinka muiden elämänpolut ja ratkaisut vaikuttavat peruuttamattomasti elämäämme, vaikka miten yrittäisimme olla omavoimaisia ja itsenäisiä.  

Norwegian Woodin luettuani ajattelin myös, että on oikeastaan melko sama, onko saavuttamaton rakkaus todellinen tunne vai todellisuuden tavoittamattomissa oleva illuusio. Ihmismielen hauraat haavekuvat voivat olla yhtä lailla aitoja muistoja kuin ne asiat, jotka ovat tapahtuneet meille oikeasti.