Karl
Ove Knausgård: Taisteluni I ja II
Norja
on minulle kaikin tavoin vieraampi Pohjoismaa kuin Ruotsi. Olen
käynyt vain Oslossa pari kertaa, joten muu Norja-tietämykseni
perustuu mielikuviin ja norjalaisten kirjailijoiden välittämiin
sekalaisiin kuviin.
Olen
lukenut ainakin Agnar Mykleä, Erlend Loeta, Jostein Gaarderia,
Torgrim Eggeniä, Anne Holtia, Liv Ullmannia, tytärtään Linn Ullmannia ja nyt Karl Ove Knausgårdia. Totesin tänään
liioitellen, että nyt voin jakaa kirjallisen elämäni ennen ja
jälkeen Knausgårdin. Knausgård kertoo jotain lisää Norjasta,
mutta vielä enemmän Ruotsista, jonne hän pakeni entistä elämäänsä
vuosia sitten. Ennen kaikkea Knausgård kertoo itsestään ja ihmisenä olemisesta.
Taisteluni-kirjasarja
on omaelämänkerrallista proosaa, jossa arjesta tehdään
hidastuskuvia ja pään sisäiset tunteet ja motiivit analysoidaan
atomeiksi. Teksti on rehellistä ja armotonta, erityisesti
kirjailijalle itselleen, mutta myös muille. Ketään ei säästetä
- edesmennyttä alkoholisti-isää, äitiä, anoppia, ystäviä,
ex-vaimoa tai satunnaisia baarituttuja. Ihmisistä kirjoitetaan
häpeämättömän suoraan, mutta lukijalle ei silti jää
vaikutelmaa pahantahtoisuudesta. Taitavaa, taitavaa.
Knausgård
on ehtinyt polttaa sillat isänsä sukuun. Entinen vaimo puolestaan
on halunnut kertoa radiodokumentissa oman versionsa itseään
koskevista kirjan tapahtumista. Knausgård kuvaa läheisiään niin
kuin heidät itse kulloistenkin tunnetilojensa kautta kokee.
Kuvatuille annetaan replikointimahdollisuus, mutta ei tietenkään
sisäistä tulkintaa, koska sitä hän ei voisi kenenkään puolesta
tehdä. Kirjailija itse on todennut, että teosten (joita on sarjassa
yhteensä kuusi) julkaiseminen on tehnyt elämästä helvettiä.
Suomessa
on debatoitu Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-kirjan yhteydessä siitä,
miten paljon kirjailija voi napata teemoja ja tapahtumia toisten
ihmisten oikeasta elämästä. Kannattaa kuitenkin lukea Knausgårdia
ennen kuin pitää kauhean hurjana sitä, että fiktiiviselle hahmolle tapahtuu samankaltaisia asioita, joihin kirjailija on
itse läheistensä kautta törmännyt. On mahdotonta olla kirjailija,
joka ei koskaan käytä mitään aidosti kokemaansa
kirjoittamisessaan. En ajattele teoksia kirjailijan moraalin kautta,
vaan niitä itsessään.
Knausgårdin
kirjojen lukemisessa ihmeellisintä on se, että ohikiitävien
tapahtumien ja ajatusten tarkka ylöskirjaaminen soljuu tekstinä
niin vaivattomasti eteenpäin. Tarkoitan niitä arkisia tapahtumia,
joita ei yleensä ehdi hyvin edes noteerata. Knausgård saa
lukijan innostumaan vaikkapa katkelmasta, jossa kuvataan
yksityiskohtaisesti multaisten perunoiden pesuveden norumista
tiskialtaasta viemäriin. Yksityiskohtien tarkkuuden vuoksi Knausgårdia on Suomessa verrattu toistuvasti Kalle Päätaloon. En ole lukenut Päätaloa, joten näen Knausgårdin pikemminkin jonkinlaisena Norjan Sartrena. Taisteluni-kirjat herättivät samanlaisia ajatuskeloja kuin esimerkiksi Jean Paul Sartren Inho.
Kirjoissa
ei ole lukuja. Kerronta vyöryy eteenpäin yhtä soittoa, vaikka
aikatasot ja teemat vaihtelevat. Kun luen huonoa tai välttävää
kirjaa, tapanani on hermostuneesti selata sivuja eteenpäin ja
tarkistaa, milloin luku loppuu. Knausgårdin kohdalla luvut eivät
tulleet edes mieleeni. Huomasin lukujen puuttumisen vasta luettuani
toista osaa yli neljäsataa sivua. Hyvästi luvut, hyvästi ehyt
kokonaisuus. Knausgård pompottaa lukijaa aikatasosta toiseen ilman että asiaan kiinnittää mitään huomiota. Miten hän sen tekee? En tiedä.
On pakko arvostaa, kun joku kirjoittaa avoimesti omista mutta varsin
yleisinhimillisistä arvottomuuden, tyhmyyden, ulkopuolisuuden,
rakastamisen vaikeuden ja oman erityislaatuisuuden tuntemuksistaan.
"Hyi
saatana miten tyhmä olin. En löytänyt rauhaa kahvilasta, hetkessä
olin tavoittanut kaikki siellä olijat, ja jatkoin heidän
tavoittamistaan, ja jokainen katse saavutti sisimpäni, mylläsi
sitä, ja jokainen liikkeeni, olipa se sitten vain kirjan selaamista,
iskostui samalla tavalla heihin, jokainen liikkeeni sanoi kuin
merkkinä tyhmyydestäni: tässä istuu idiootti."
(Taisteluni 2)
Kukapa
ei olisi kokenut myös niitä hetkiä, kun on tullut haastetuksi
ironialla, mutta tajuaa sen liian myöhään.
"Häpeä
alkoi polttaa minua. Hän oli ollut ironinen, mutta en ollut
ymmärtänyt sitä. Olin luullut että hän oli TARKOITTANUT sitä.
Äh, miten harhainen ihmisen pitää ollakaan että hän uskoo
tuollaista? Millainen helvetin idiootti olin? Eikö tyhmyydelläni
ollut mitään rajaa?"
(Taisteluni 2)
Kerronnan
ristiriidat eivät hätkähdytä, koska elämähän on niitä
pullollaan. Yksi riitasointu Knausgårdilla on se, että hän antaa
ymmärtää, ettei oikeastaan välitä, mitä hänestä tiedetään.
Kuitenkin hän myöntää pahastuvansa lehtihaastatteluista, joista
ei tunnista itseään. Ja siitä, kun toimittaja luonnehtii häntä
"nuoreksi etelänorjalaiseksi, jolla on keltaiset
nikotiinisormet ja tummentuneet hampaat". Hän kuitenkin syyttää
väärinymmärretyksi tulemisesta itseään, ainakin kirjassa.
Vaikka häpeä on polttavaa, se ei saa aina yliotetta omasta erityisyyden tunteesta. Kuten kirjailija toteaa ensimmäisessä osassa: "(...) halusin niin kovasti olla joku, halusin niin kovasti olla erikoinen".
Knausgårdin
vuoristorata tarkoittaa yhden ihmisen sisäisen painin seuraamista
tuhansia sivuja, jos koko sarjan aikoo kahlata. Ja minä aion. Odotan
seuraavaa suomennosta kuin ristilukki, mutta se tulee vasta
loppukesästä 2013. En
paisuta tätä bloggausta enempää, vaikka mieli tekisi. Kirjan
tapahtumista en myöskään kerro mitään, koska Knausgårdia
parempaa kertojaa niille ei ole.
Kirjoitin
tämän kahden osan lukemisen jälkeisessä huumassa. Voi olla, että
tokenen joskus.