Knausgårdin maailma

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I ja II

Norja on minulle kaikin tavoin vieraampi Pohjoismaa kuin Ruotsi. Olen käynyt vain Oslossa pari kertaa, joten muu Norja-tietämykseni perustuu mielikuviin ja norjalaisten kirjailijoiden välittämiin sekalaisiin kuviin.

Olen lukenut ainakin Agnar Mykleä, Erlend Loeta, Jostein Gaarderia, Torgrim Eggeniä, Anne Holtia, Liv Ullmannia, tytärtään Linn Ullmannia ja nyt Karl Ove Knausgårdia. Totesin tänään liioitellen, että nyt voin jakaa kirjallisen elämäni ennen ja jälkeen Knausgårdin. Knausgård kertoo jotain lisää Norjasta, mutta vielä enemmän Ruotsista, jonne hän pakeni entistä elämäänsä vuosia sitten. Ennen kaikkea Knausgård kertoo itsestään ja ihmisenä olemisesta. 

Taisteluni-kirjasarja on omaelämänkerrallista proosaa, jossa arjesta tehdään hidastuskuvia ja pään sisäiset tunteet ja motiivit analysoidaan atomeiksi. Teksti on rehellistä ja armotonta, erityisesti kirjailijalle itselleen, mutta myös muille. Ketään ei säästetä - edesmennyttä alkoholisti-isää, äitiä, anoppia, ystäviä, ex-vaimoa tai satunnaisia baarituttuja. Ihmisistä kirjoitetaan häpeämättömän suoraan, mutta lukijalle ei silti jää vaikutelmaa pahantahtoisuudesta. Taitavaa, taitavaa.

Knausgård on ehtinyt polttaa sillat isänsä sukuun. Entinen vaimo puolestaan on halunnut kertoa radiodokumentissa oman versionsa itseään koskevista kirjan tapahtumista. Knausgård kuvaa läheisiään niin kuin heidät itse kulloistenkin tunnetilojensa kautta kokee. Kuvatuille annetaan replikointimahdollisuus, mutta ei tietenkään sisäistä tulkintaa, koska sitä hän ei voisi kenenkään puolesta tehdä. Kirjailija itse on todennut, että teosten (joita on sarjassa yhteensä kuusi) julkaiseminen on tehnyt elämästä helvettiä.

Suomessa on debatoitu Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-kirjan yhteydessä siitä, miten paljon kirjailija voi napata teemoja ja tapahtumia toisten ihmisten oikeasta elämästä. Kannattaa kuitenkin lukea Knausgårdia ennen kuin pitää kauhean hurjana sitä, että fiktiiviselle hahmolle tapahtuu samankaltaisia asioita, joihin kirjailija on itse läheistensä kautta törmännyt. On mahdotonta olla kirjailija, joka ei koskaan käytä mitään aidosti kokemaansa kirjoittamisessaan. En ajattele teoksia kirjailijan moraalin kautta, vaan niitä itsessään.

Knausgårdin kirjojen lukemisessa ihmeellisintä on se, että ohikiitävien tapahtumien ja ajatusten tarkka ylöskirjaaminen soljuu tekstinä niin vaivattomasti eteenpäin. Tarkoitan niitä arkisia tapahtumia, joita ei yleensä ehdi hyvin edes noteerata. Knausgård saa lukijan innostumaan vaikkapa katkelmasta, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti multaisten perunoiden pesuveden norumista tiskialtaasta viemäriin. Yksityiskohtien tarkkuuden vuoksi Knausgårdia on Suomessa verrattu toistuvasti Kalle Päätaloon. En ole lukenut Päätaloa, joten näen Knausgårdin pikemminkin jonkinlaisena Norjan Sartrena. Taisteluni-kirjat herättivät samanlaisia ajatuskeloja kuin esimerkiksi Jean Paul Sartren Inho. 

Kirjoissa ei ole lukuja. Kerronta vyöryy eteenpäin yhtä soittoa, vaikka aikatasot ja teemat vaihtelevat. Kun luen huonoa tai välttävää kirjaa, tapanani on hermostuneesti selata sivuja eteenpäin ja tarkistaa, milloin luku loppuu. Knausgårdin kohdalla luvut eivät tulleet edes mieleeni. Huomasin lukujen puuttumisen vasta luettuani toista osaa yli neljäsataa sivua. Hyvästi luvut, hyvästi ehyt kokonaisuus. Knausgård pompottaa lukijaa aikatasosta toiseen ilman että asiaan kiinnittää mitään huomiota. Miten hän sen tekee? En tiedä. 

On pakko arvostaa, kun joku kirjoittaa avoimesti omista mutta varsin yleisinhimillisistä arvottomuuden, tyhmyyden, ulkopuolisuuden, rakastamisen vaikeuden ja oman erityislaatuisuuden tuntemuksistaan.

"Hyi saatana miten tyhmä olin. En löytänyt rauhaa kahvilasta, hetkessä olin tavoittanut kaikki siellä olijat, ja jatkoin heidän tavoittamistaan, ja jokainen katse saavutti sisimpäni, mylläsi sitä, ja jokainen liikkeeni, olipa se sitten vain kirjan selaamista, iskostui samalla tavalla heihin, jokainen liikkeeni sanoi kuin merkkinä tyhmyydestäni: tässä istuu idiootti."

(Taisteluni 2)

Kukapa ei olisi kokenut myös niitä hetkiä, kun on tullut haastetuksi ironialla, mutta tajuaa sen liian myöhään.

"Häpeä alkoi polttaa minua. Hän oli ollut ironinen, mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Olin luullut että hän oli TARKOITTANUT sitä. Äh, miten harhainen ihmisen pitää ollakaan että hän uskoo tuollaista? Millainen helvetin idiootti olin? Eikö tyhmyydelläni ollut mitään rajaa?"

(Taisteluni 2)

Kerronnan ristiriidat eivät hätkähdytä, koska elämähän on niitä pullollaan. Yksi riitasointu Knausgårdilla on se, että hän antaa ymmärtää, ettei oikeastaan välitä, mitä hänestä tiedetään. Kuitenkin hän myöntää pahastuvansa lehtihaastatteluista, joista ei tunnista itseään. Ja siitä, kun toimittaja luonnehtii häntä "nuoreksi etelänorjalaiseksi, jolla on keltaiset nikotiinisormet ja tummentuneet hampaat". Hän kuitenkin syyttää väärinymmärretyksi tulemisesta itseään, ainakin kirjassa. 

Vaikka häpeä on polttavaa, se ei saa aina yliotetta omasta erityisyyden tunteesta. Kuten kirjailija toteaa ensimmäisessä osassa: "(...) halusin niin kovasti olla joku, halusin niin kovasti olla erikoinen".  

Knausgårdin vuoristorata tarkoittaa yhden ihmisen sisäisen painin seuraamista tuhansia sivuja, jos koko sarjan aikoo kahlata. Ja minä aion. Odotan seuraavaa suomennosta kuin ristilukki, mutta se tulee vasta loppukesästä 2013. En paisuta tätä bloggausta enempää, vaikka mieli tekisi. Kirjan tapahtumista en myöskään kerro mitään, koska Knausgårdia parempaa kertojaa niille ei ole.

Kirjoitin tämän kahden osan lukemisen jälkeisessä huumassa. Voi olla, että tokenen joskus.

Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa

Tanskankielinen alkuteos Den afrikanske farm ilmestyi vuonna 1937. Suomalaisen laitoksen 1. painos ilmestyi 1938.

Palasin Keniaan, vaikka hyllyssä odottaa kasoittain muiden maiden tarinoita. Ostin heinäkuussa Karen Blixenin kuuluisat Afrikan muistelmat Tervajoen sivukirjaston poistomyynnistä yhdellä eurolla. Blixenin elämä saattaa tosin olla vielä tunnetumpi muistelmiin perustuvasta elokuvasta Minun Afrikkani (Out of Africa), joka sai ensi-iltansa Sydney Pollackin ohjaamana vuonna 1985. Se voitti seuraavana vuonna parhaan elokuvan Oscarin.  

Eurooppalaisena Afrikassa tarjoaa historiallisia pysäytyskuvia siirtomaaherrojen ja -rouvien elämästä ja asenteista kolonialismin aikaisessa Keniassa (eli silloisessa Brittiläisessä Itä-Afrikassa).  Kirjaa on helppo lukea kriittisesti tämän ajan lapsena. Kolonialismin henki ja länsimainen ylemmyys olivat perusasetuksina Afrikassa asuvien eurooppalaisten elämässä, vaikka aikeet olisivat olleet hyväntahtoisiakin. 

Olen lukenut kirjaa säästeliäästi, sillä se on tuntunut viihdyttävältä retkeltä viime vuosisadan alun Afrikkaan. Kirjan suomennettu kielikin on aikansa lapsi. Kerronta vilisee sirahveja, krokodiileja ja "alkuasukkaita", joiden ominaisuuksista ja tavoista tehdään karkeita tulkintoja omasta perspektiivistä käsin. 

Blixen oli oman aikansa siirtomaaseikkailija, metsästysretkillään retosteleva aatelisrouva ja epäsovinnainen nainen, jonka mielestä tärkeintä oli ratsastaa, ampua jousella ja puhua totta. Kun Ernest Hemingway sai vuonna 1954 Nobelin kirjallisuuspalkinnon, hän totesi sen jälkeen haastattelussa, että Isak Dinesen eli Karen Blixen olisi ansainnut sen häntä paremmin. Blixenissä onkin yhtymäkohtia Papaan. Molempien kerronnassa on suoruutta, näennäistä vaatimattomuutta, pelottomuutta ja villieläimiä. Sekä Hemingway että Blixen olivat tarinaniskijöitä, jotka osasivat siirtää karismansa painomusteeseen. 

Blixen piti maatilaa Nairobin lähistöllä lähes 18 vuotta. Hän saapui maahan nuorena aviovaimona vuonna 1914 ja yritti aviomiehensä Bror von Blixen-Finecken kanssa viljellä kahvia maaperällä, joka ei ollut hommaan järin otollinen.

Aviomies loistaa kirjasta poissaolollaan, vaikka elokuvassa epäonnistunut avioliitto ja Blixenin rakastuminen englantilaiseen Denys Finch Hattoniin on otettu tarinan keskiöön. Eurooppalaisena Afrikassa ei ole silti myöskään rakkaudentunnustus Denys Finch Hattonille, vaan Afrikalle.

Rakastajaan viitataan kirjassa hienovaraisesti ystävänä, jonka kanssa katsotaan tähtiin ja tehdään jännittäviä metsästysretkiä. Romanttinen viritys täyttää kuitenkin rivien välit. "Denys Finch Hattonilla ei ollut Afrikassa muuta kotia kuin maatilani." 

Blixenin rakkauselämä on Out of Africa -elokuvassa tarunomainen, mutta todellisuus oli rankkaa. Aviomies tartutti häneen kupan ja rakastaja Denys Finch Hatton kuoli lento-onnettomuudessa. Blixenin pysyvä rakkaus - kirjoittaminen - kuitenkin kesti loppuun saakka. 

Blixen palasi Tanskaan vuonna 1931 ja kuoli 77-vuotiaana vuonna 1962. Hän kirjoitti elämänsä aikana useita teoksia. 

"Tulepa nyt", sanoin hänelle, "ja mennään panemaan henkemme alttiiksi. Sillä jos hengellämme on jotakin arvoa, niin se on juuri siinä, ettei sillä ole arvoa lainkaan. Vapaana elää, ken voi kuolla." 

(Karen Blixen Denys Finch Hattonille)

Jegveni Griškovets: Joet

Venäjänkielinen alkuperäisteos Reki ilmestyi vuonna 2005; suomennos 2012 (Kampus Kustannus)

Joet on pieni kirja Siperiasta. Törmäsin siihen tilanteessa, jonka myöhemmin mielelläni tulkitsin oudoksi sattumukseksi. Harhailin turhautuneena Rikhardinkadun kirjaston hyllyjen välissä. Olin sellaisella tuulella, ettei mikään kirja tuntunut erityisesti miellyttävän. Juuri kun vedin hyllystä sattumanvaraisen teoksen, törmäsin tuttavaani Jukka Malliseen. Kirja oli Jevgeni Griškovetsin Joet. Jukka innostui heti. ”Siis mitä, käännetäänkö Griškovetsia vihdoin suomeksi?”

Uteliaisuuteni on herkästi syttyvää lajia. Pommitin Jukkaa kysymyksillä. Kuka tämä Griškovets on? Miksi Griškovetsia pitäisi kääntää? Mitä tiedät Griškovetsista? Sain vastauksiakin.

Griškovets on kuulemma Venäjällä yksi nykykirjallisuuden supertähdistä, jota suomalaiset isot kustantamot eivät ole tajunneet kääntää, ainakaan vielä. Kirjailija on erityisesti nuoren polven ja niin kutsutun luovan luokan suosiossa. Kirjoittamisen lisäksi Griškovets  näyttelee sekä tekee musiikkia ja performanssitaidetta. Eräänlainen Venäjän hipstereiden idoli siis, tulkitsin. Griškovets on kotoisin Siperiasta, ja Siperiasta kertoo myös Joet. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan Kampus Kustannus julkaisi sen tänä vuonna.

Rakastin kirjaa heti ensimmäisiltä sivuilta. Griškovets, missä olet ollut koko elämäni? Nauroin, pyörittelin lauseita edestakaisin, laskin välillä kirjan alas ja mietin lukemaani.

Kirjan kertojaminä muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan siperialaisessa kaupungissa ja yrittää samalla hahmottaa, missä kulkevat Siperian rajat. Taigaa hän ei juuri tunne, siellä hän on pistäytynyt vain ”pinnallisesti” ja kohdannut lähinnä hyttysiä. Baikaljärvi ei kuulu hänen ”elämänjärjestykseensä”. Kertojalla on lähes epätoivoinen tarve saada yhteys johonkin konkreettiseen, joka selittää Siperian. Tärkein havainto on lopulta välimatkat, joita ei mitata kilometreissä, vaan tunneissa. ”En aisti Siperian lakeuksia, aistin vain ajan.”

Kirjailijan vähäeleinen ja viisas huumori kuorii auki tunteita, joita on meillä kaikilla, mutta joita on haastavaa pukea sanoiksi. Ei tarvitse olla syntyjään siperialainen tunnistaakseen kertojan kotipaikkaan ja juuriin liittyviä tunteita ja pohdintoja.

”Mistä maailmani nykyään koostuu, missä ovat rakkauden ja rakkaudettomuuden alueet, missä salaisuuteni ja pelkoni sijaitsevat? Ja mihin saakka omat rajani ulottuvat, mihin päättyy elävä, välttämätön ja omaksi kokemani...oma maantietoni? Ja mistä alkaa karttakirjojen, karttapallojen, matkatoimistojen ja lentoyhtiöiden lipunmyynnin maantieto? Millaisia ovat ne lakeudet, jotka voin ylittää tai läpäistä tunteideni, rakkauteni ja vihani avulla, ymmärtäen, että kyseinen liikkumatila on minulle välttämätön? Ja mikä osuus tässä kaikessa on kotikaupungillani, kotiseudullani ja koko Siperialla?”

Kotipaikka on aina tuttu, mutta myös tuntematon. Ulkopuoliset odottavat usein ”paikallisten” tunnistavan paikkoja ja asioita, jotka ovat tosiasiassa kaukana omasta elämänpiiristä. Muualta tulevien eksotiikannälkää voi myös ruokkia, jos haluaa. Se voi olla jopa valuuttaa. Arkisen ja ankean voi valjastaa osaksi persoonaa ja sen erityislaatuisuutta.

”Minussa ei ollut tuota etelän huolettomuutta. Mutta minun kotikaupunkini pakkaset, minun jääni ja lumeni pysyivät taskussani kuin kulumaton taikaraha. Minua kunnioitettiin. Kunnioitettiin Siperian ansiosta.”

Olen haaveillut iät ja ajat junamatkasta Siperian läpi Vladivostokiin tai jopa Kiinaan saakka. Vuodenvaihteessa tätä hinkua lietsoi Rosa Liksomin Hytti nro 6, mutta nyt sain uuden ihanan riivaajan, Griškovetsin. Toivottavasti häntä on saatavilla pian lisää suomeksi, sillä osaan venäjästä vain aakkoset ja muutaman lauseen.

Ngugi Wa Thiong'o: Paholainen ristillä

Alkuperäisteos Devil on the Cross ilmestyi 1982; suomennos 1994 (Like)

Kävin tänä kesänä Nairobissa. Lyhyessä ajassa opin paljon Kenian itsenäisyyden ajan poliittisesta kulttuurista ja ongelmista. Korruptio, epätasa-arvo, vaaliväkivalta ja eri ryhmien väliset kähinät ovat sitkeitä vitsauksia, joiden selättämisessä on kova homma.

Kenia on parhaillaan valmistautumassa vaaleihin, joiden onnistumista jännitetään erityisesti siksi, että edellisten vaalien (2007) jälkeen maassa koettiin sen itsenäisyyden ajan vakavin väkivalta-aalto. Sen seurauksena kuoli yli tuhat ihmistä ja sadat tuhannet menettivät kotinsa.

Kun palasin Nairobin pölyisiltä kaduilta Suomeen, aloin metsästää suomennettua kenialaista kaunokirjallisuutta. En ole muistaakseni aiemmin lukenut yhtään kenialaista romaania. Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta löytyneestä artikkelista selvisi, että kenialaisia kaunokirjallisia teoksia on suomennettu vain muutama. Rikhardinkadun kirjastosta löytyi lopulta Ngugi Wa Thiong'on Paholainen ristillä.

Romaani on alun perin kirjoitettu vessapaperiin. Thiong'o rustasi vuonna 1982 ilmestyneen kikujunkielisen teoksensa vankilassa, jonne hänet oli heitetty poliittisten mielipiteidensä vuoksi presidentti Daniel arap Moin toimesta.

Thiong'o tuli maassaan tunnetuksi toisinajattelijana ja satiirikkona, joka arvosteli kärkevästi hallinnon korruptiota, kehnoa ihmisoikeustilannetta ja kolonialismin perintöä. Kirja on omistettu “kaikille kenialaisille jotka taistelevat uuskolonialistista imperialismia vastaan”. Thiong'on äänessä kaikuu selvästi Frantz Fanonin antikolonialistinen vapautusretoriikka. Wikipediassa häntä kuvataan fanonilaiseksi marxistiksi.

Romaanissa kerrotaan nuoren naisen Jacinta Wariingan elämäntarina. Sen ympärille on kiedottu pyörryttävä sekoitus vertauksiin ja symboliikkaan puettua poliittista julistusta sekä kolonialistien ja heidän afrikkalaisten “juoksupoikiensa” ankaraa kritiikkiä. Paholaista edustaa tietenkin kapitalismi ja sen kylkiäisenä kolonialismi. Paholaisen uhri on kansa, jonka kustannuksella sortajat remuavat.

Elämän kolhima päähenkilö Wariinga päätyy satunnaisessa seurueessa Ilmorogin kaupunkiin “paholaisen juhliin”, jossa valitaan seitsemän ryöstämisen ja rosvoamisen asiantuntijaa. Vieraita viihdyttää Helvetin Enkelit -niminen yhtye, ja paikalla on arvovieraita myös kansainvälisestä rosvojen ja varkaiden järjestöstä. Kansainvälisen valtuuskunnan johtaja kertoo vieraille juhlapuheessaan, että raha on sydän, joka takoo pitääkseen läntisen maailman liikkeellä. Vertaukset ovat niin suoraviivaisia, että tuntuu kuin lukisi pamflettia.

“Katsokaa vain rahan loistaviin kasvoihin, ettekä koskaan, koskaan tee virheitä. On paljon parempi juoda toisten ihmisten verta ja syödä heidän lihaansa kuin ottaa askel taaksepäin”, julistaa ulkomaisen valtuuskunnan puheenjohtaja kenialaisille kollegoilleen.

Satiiri alleviivaa kolonialismin jälkeistä ilmapiiriä, jossa poliittinen valta oli kenialaisten käsissä, mutta riippuvuuden kahleet laahasivat raskaina perässä. Eurooppalaisuus oli päämäärä, jota kohti kurkotettiin. Tie tähtiin ajateltiin helpommaksi saavuttaa englanninkielisellä nimellä, vaihtamalla puhekieli englantiin ja kouluttautumalla kansainvälisissä kouluissa. Menestyvät miehet tunnettiin autoistaan, sugargirleistään ja isoista vatsoistaan. Kaikkein tärkeintä oli kuitenkin rikastua.

Jacinta Wariingan elämä on eräällä tavalla selviytymistarina, toisaalta myös avoimeksi jäävä tragedia. Sen kautta romaaniin kuljetetaan myös tasa-arvo, feminismi ja vastarinta. Yksi juoni on punottu myös rakkaudelle ja sen vaikeudelle. Vaikka lopputulema on kaukana Hollywoodista, tunteet ovat hetkittäin voimakkaita ja kauniita. Toivo kumpuaa vastarinnasta ja ratkaisujen ottamisesta omiin käsiin. Huonolle tsägälle vastarintakaan ei aina voi mitään.

"Mitä teen rakkaani, nyt kun rakkauteni sinuun on tehnyt minut niin heikoksi?"

Kirjan lukeminen oli lopulta palkitsevaa, vaikka vertauksellisuus ja poliittinen paatos tekivät siitä ajoittain raskasta kesälukemista. Kenia tuntuu piirun verran ymmärrettävämmältä ja se on hyvä saldo.

Chimamanda Ngozi Adichie - Puolikas keltaista aurinkoa

Muistan nigerialaisen kirjeystäväni ala-asteajoilta. Olin 12-vuotias, hän useita vuosia vanhempi ja opiskeli jo collegessa. Lähettelin hänelle kuvia lumesta, ja kysyin jokaisessa kirjeessä, "how is the weather in Nigeria?" Kirjeystäväni olin "ostanut" IYS:stä. Hän ei ollut ainoa, jonka osoitteesta olin pulittanut seitsemän markkaa. Ostelin kirjeystäviä melko holtittomasti ympäri maailmaa, ja kaikki rahani menivät postimerkkeihin.

Nykyään kun kuulen puhuttavan "nigerialaiskirjeistä", huvitun ja ajattelen sähköpostihuijausten sijaan niitä jännittäviä lentopostikirjekuoria, jotka poimin tien varressa nököttävästä punaisesta postilaatikosta. 

"Now it is summer in Finland. I am enjoying my holidays and reading a lot of books." Jotkut asiat eivät muutu. On taas kesä ja luen kirjoja. Olen päättänyt lukea kirjoja niin monesta maasta kuin pystyn. Tästä lähtien yritän kirjata lukemiseni tänne. Kesä alkoi nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien seurassa. 

Puolikas keltaista aurinkoa

Ilmestyi vuonna 2006; suomennos 2009 (Otava)

Kirja kertoo Biafran sodasta (1967-1970), josta suurelle maailmalle jäivät mieleen nälänhätä ja uutiskuvien pallovatsaiset lapset, jotka kärsivät proteiinin puutteesta. Adichie kuvaa myös nälkää ja kuolemaa, mutta kirjan tarkoituksena on tuoda esiin biafralaisten inhimillinen arki sellaisena kuin se oli ennen sotaa ja sodan aikana. Silloinkin kun taivaalta satoi pommeja, ihmiset kokkasivat, tekivät töitä, rakastuivat, harrastivat seksiä, olivat mustasukkaisia ja juoruilivat. 

Ennen Biafran irtautumista Nigeriassa toivottiin parempaa huomista. Maa oli itsenäistynyt Britannian siirtomaavallasta vuonna 1960 ja pyrki rakentamaan eri kansojen toimivaa liittovaltiota. Vuoden 1966 sotilasvallankaappaus johti kuitenkin Biafran irtautumispyrkimykseen ja sisällissotaan. Sodan seurauksena on arveltu kuolleen noin miljoona nigerialaista. 

Puolikas keltaista aurinkoa on kuin kaunokirjallinen mikrohistoria, jossa Biafran sota ja sen vaikutus ihmisten arkeen valottuu muutaman avainhenkilön kautta. Keskeisiä hahmoja ovat vallankumouksellinen yliopisto-opettaja Odenigbo, hänen kuvankaunis rakastajattarensa Olanna, Olannan sarkastinen sisko Kainene, maaseudulta yliopistokaupunkiin saapuva palveluspoika Ugwu sekä hupaisa brittiläinen Richard, joka haluaa olla biafralaisempi kuin biafralaiset itse. Henkilöhahmojen välille rakentuu monimutkainen ystävyyden, rakkauden, lojaalisuuden ja mustasukkaisuuden verkko, johon sota tuo oman painolastinsa. 

Koskettavinta on lukea kirjan henkilöiden aika ajoin sokeastakin uskosta Biafran valtion voitokkuuteen ja uuteen parempaan huomiseen.  Kun Radio Biafra pauhaa "Biafran asiaa" ja korostaa yhteisten sotaponnisteluiden merkitystä, monet todella haluavat uskoa sinnikkyyden ja omien tekojensa voimaan. Kirjassa ei kaunistella sitä, miten vastapuolta demonisoidaan. Nigerialaiset joukot ovat biafralaisille "raakalaisia",  jotka täytyy yksinkertaisesti voittaa. 

Kuuntelin juuri podcastina BBC Bookclubin vuonna 2008 lähettämän haastattelun Chimamanda Ngozi Adichiesta. Kirjailija on syntynyt seitsemän vuotta sodan jälkeen, mutta hänen vanhempansa asuivat sen aikana Biafrassa ja hänen molemmat isoisänsä menehtyivät pakolaisleireillä. Adichien perhe ja suku  ovat ibgoja, jotka muodostivat entisen Biafran alueen suurimman ryhmän.

Haastattelussa Adichie kertoi kokevansa, että kirjan kannalta on hyvä, että hänellä on sotaan henkilökohtainen etäisyys, vaikka se elää perheen ja suvun tarinoissa ja on sikäli jatkuvasti läsnä. Huvituin siitä, että hänen veljensä oli ollut todella vihainen romaanin rikotusta kronologiasta, sillä se ärsytti itseänikin. Miksi piti pomppia 1960-luvun alusta loppupuolelle, taas takaisin alkuun ja taas loppuun? Onneksi se ei häirinnyt niin paljon, että kirjasta ei voisi pitää. Päinvastoin. Niinhän siinä kävi, että luin yhteen soittoon sitten Adichien kaksi muutakin suomennettua kirjaa: esikoisteoksen Purppuranpunainen hibiskus ja novellikokoelman Huominen on liian kaukana.