Tänä vuonna päätin lukea kaikki Finlandia-ehdokaskirjat. Se oli puhdas päähänpisto. Halusin tietää, miten mieli toimii, kun täytyy valita kuuden teoksen väliltä "paras". Tänään luin viimeisen ehdokaskirjan loppuun.
Kirjasin yksityiseen Facebook-profiilini kokemukseni kirjoista. Kopioin ne tähän blogitekstiin sellaisinaan. Ne ovat siinä järjestyksessä, kuin kirjat luin. Ne ovat myös vain sitä mitä ovat: puhtaan subjektiivisia lukukokemuksia.
Aion toistaa Finlandia-odysseian ensi vuonna. Tässä pieni toive kustantajille: ensi vuoden ehdokaskirjoista voisi koostaa paketin, jossa olisi kaikki ehdokaskirjat. Pakettia voisi laskea myyntiin rajoitetun erän tyyliin 99 euron hintaan. Uskon, että se olisi jättimenestys ja paras mahdollinen siirto joulumarkkinoiden alla. Se palvelisi sekä kotimaista kirjallisuutta että lukijoita. Ehkä se lietsoisi monia muitakin tällaiseen lukupakkomielteeseen.
Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat olivat hienoja teoksia. Pystyn vilpittömästi suosittelemaan niistä jokaista.
Tässä psykosomeettinen lukupäiväkirjani, olkaa hyvä.
18. marraskuuta 2014
Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Se on nyt luettu! En ole lukenut Jalosta aiemmin ja olen yllättynyt. Aion lukea lisää, ainakin Poikakirjan, jota moni on suositellut.
Jalosen kirjassa eletään kesää 1972. Moni asia tuntuu tutulta ja nostalgiselta, vaikka synnyin neljä vuotta myöhemmin. Taunus-merkkinen auto, Airamin pitkävartinen taskulamppu ja se, että telkkari laitetaan päälle ennen ohjelman alkua, että kuvaputki ehtii lämmetä.
"Sinä kesänä kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa", sanoo kirjan takalieve. Kirjassa on mahtavia pienoismaailmoja.
Kesätyöt ja siellä kuullut aikuisten jutut. Vastakkainen sukupuoli ja se, että oppii vähän erottamaan mikä on halua, mikä ihastumista. Perheen salaisuudet, jotka lopulta avautuvat kun ne kuulee niin kuin ne on. Transit, jolla kuljetellaan putkenkappaleita pitkin nimismiehenkiharaisia teitä. Radioamatöörit, joita on vieläkin, googlasin. Asuntovaunuissa työmaa-alueilla asuvien äijien juorut. Politiikka ja Veikko Vennamon voitto sisäisestä oppositiosta.
Lukekaa tämä! En tiedä mitä Anne Brunila tästä ajattelee, mutta on tämä kyllä hieno suomalainen romaani.
Kävin hakemassa jo seuraavan (onneksi osan saan lainaankin). Nyt sitten vuorossa Sirpa Kähkösen Graniittimies.
23. marraskuuta
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Tämä on suuri romaani. Siinä missä Jalonen kirjoittaa arjen historiaa kuvaamalla yhden kesän, tässä kirjassa pyörii historian iso pyörä. Vallankumous, utopiat, uusi ihminen. Ihanteiden ja todellisuuden katkera kamppailu.
Suomalainen nuori aviopari hiihtää Neuvostoliittoon kevättalvella 1922 rakentamaan uutta maailmaa, jossa ei ole tilaa vanhan maailman ihmisille. Uusi elämä alkaa toiveikkaasti pietarilaisessa pannuhuoneessa. Tai oikeastaan kaupunki on Petrograd, josta tulee myöhemmin Leningrad.
Pelkkä aate riittää yllättävän pitkälle. Kaupunkiin kiintyy, vaikka se ei kiinny takaisin. Kaikki on kuvattu äärimmäisen kauniisti. Kylmyys, kauneudenjano, katulapset ja mielen pohjamutiin kätketty kaipuu. Rakkaus, jolle ei oikeastaan ole kauheasti lopulta tilaa.
Olisiko niin, että olen jo lukenut voittajan? No, ei voi tietää, neljä kirjaa jäljellä. On kuitenkin helppoa tajuta, miksi tämä kirja on ehdokkaiden joukossa. Uskallanko käyttää sanaa maailmankirjallisuus, vaikka olen pelkkä peruslukija? No, käytän kuitenkin, koska tämähän on FB-seinä, jolla voin tehdä mitä haluan.
Jostain syystä menin tämän kirjan myötä samoihin tunnelmiin kun lukiessani aikoinaan Andrei Makïnen Tuntemattoman miehen elämän. Se kertoo ihmisistä piiritetyssä Leningradissa ja itketti samoista syistä. Ihminen historian armoilla itkettää helposti.
Nyt tartun Heidi Jaatisen teokseen Kaksi viatonta päivää. Käyn kuitenkin ensin edes suihkussa.
24. marraskuuta
Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää
Jaatinen oli täysin uusi tuttavuus. Tuskin olisin osannut edes lukea teosta, ellei se olisi ollut Finlandia-ehdokkaana. Kuten Antti Majander totesi Hesarissa: Jaatinen on voittanut jo nyt. Hän on tullut monen lukijan tietoisuuteen suoraan tuntemattomuudesta.
Kirjan voi lukea nopeasti, mutta sen sisältö ei ole päiväperho. Teoksen punainen lanka on hauras vanhemmuus ja sen ylisukupolvinen kierto. Kirja on myös kertomus siitä, miten paljon identiteetti lopulta rakentuu omien juurien varaan. Jos isää tai äitiä ei tunne, häntä etsii tavalla tai toisella koko elämänsä.
Kun vanhemmuus leviää käsiin, lapsi kuuluu yhteiskunnalle. Jaatisen teksti on vahva puheenvuoro lastensuojelun puolesta. Niin sen ainakin itse koin. Aihe on aina ajankohtainen. Tuoreet uutiset lastensuojelun epäonnistumisista ovat olleet karua luettavaa. Tässä kirjassa kurkistetaan myös huostaanotettujen arkeen ja siihen, miltä tuntuu, kun äiti tai isä vaihtuu ammattikasvattajaksi. Voiko ja saako ammattikasvattajaan kiintyä?
Jaatisella on hienoja lauseita ja kirjasta jää mieleen selvä jälki. Teos ei itselläni nouse Kähkösen ja Jalosen yli, mutta olen iloinen, että sain tutustua kirjailijaan. Olen valmis lukemaan nyt Jaatisen muutkin teokset.
Aloitin kirjan eilen aamupäivällä ja päätin tänään aamuyöllä kello 2.30. Ehdin silti myös syödä, nukkua päiväunet ja jutella perheelle. Olen ehkä lukemisen Chuck Norris, omasta armostani.
29. marraskuuta
Jussi Valtonen: Hei eivät tiedä mitä tekevät
Anne Brunilan valitsema voittajateos.
Piti lukea tämä loppuun jo torstaina, mutta tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista. Luin viimeiset sivut tänään. Olen vaikuttunut.
Sanoin jo aiemmin, että Valtonen on Suomen Jonathan Franzen. Tapa, jolla Valtonen pureutuu nykyaikaan, tuo yhtäläisyydet mieleen. Jos on tykännyt Franzenin Freedomista (Vapaus), tykännee tästäkin.
Valtonen kirjoo päällekkäin niin isoja teemoja, että melkein heikottaa. Kaksi kulttuuria (suomalainen ja amerikkalainen), rakastamisen vaikeus, vanhemmuuden vaikeus, elämän suuret pettymykset, tieteen etiikka ja rajat, kaikkialle tunkeutuva kaupallisuus, neurokemia ja sen manipulointi, aktivismi ja kontrolliyhteiskunta. Huh huh! Silti hän onnistuu.
Teos on sikäli hämmentävä, että se on futuristinen tavalla, joka on jo tämänpäiväistä. Kunnianhimoinen kudelma onnistuu raskaista teemoistaan huolimatta myös viihdyttämään.
Laulukaskaat olivat teoksessa yllättävän tärkeässä roolissa. Ne ilmestyvät parvina vain noin kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Kirjan mukaan kaskaskesät jäävät ikuisesti mieleen. Osasin nähdä ja tuntea kaiken sen, minkä Valtonen kirjoitti kaskaista. Kun opiskelin kesän 2013 Bard Collegessa (Upstate New York), kaskaita oli kaikkialla. Muistan, miltä tuntui, kun niiden poluilla lojuvat kuoret rusentuivat sandaalien alla. Muistan, miten ne lentelivät naamalle ja miten niiden oranssius ja surina dominoivat kesäpäiviä. En unohtaisi sitä kesää ikinä muutenkaan, mutta siellä oli laulukaskaita. Ajatelkaa nyt: parvina vain kerran parissakymmenessä vuodessa!
 |
| Haastattelin Jussi Valtosta Kirjasto kympissä 11.12.2014 |
Kaikki kirjat muuttuvat heti sata kertaa omakohtaisemmiksi, kun niistä löytää itselle tuttuja ja tärkeitä asioita. Tässä teoksessa niitä oli laulukaskaiden lisäksi paljon, sarjatulena. Kaiken tämän subjektiivisuuden kautta sanon: loistava kirja, joka on palkintonsa ansainnut. En uskalla sanoa, onko teos yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se siltä tuntui. Ainakin se oli helkkarin tarkka ja näkemyksellinen aikalaiskuvaus.
En koe nyt tarvetta kertoa teoksen ihmisistä ja heidän välisistä suhteistaan. En ole sillä tuulella. Lukekaa itse!
Seuraavaksi lukuvuodossa viides ehdokasteos eli Anni Kytömäen Kultarinta.
Joulukuun 28. päivänä 2014
Finlandia-palkinnon julkistamisen jälkeen tuli pikkujoulukausi, loppuvuoden työkiireet ja muita kirjoja. Kultarinnan aloitin jo aiemmin, mutta päätin vasta nyt. Kinnusen luin joulupäivänä ja luin sen niin keskittyneesti, että juuri mikään ei päässyt väliin. Tässä lyhyet kelat näistä kahdesta hienosta teoksesta.
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että kirjasta tuli paljon mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jää. Maisemat ja henkilöt ovat aivan erilaisia, mutta joku kuvatun kyläyhteisön tunnelmassa veti yhtäläisyysviivoja. Pidin Jäästä tosi paljon, tästä pidin vielä enemmän.
Kinnunen kertoo koillismaalaisen suvun tarinan kolmessa polvessa. Aikajänne kulkee 1800-luvun lopusta 1990-luvulle. Teos on riipaiseva kuvaus perheestä ja ihmissuhteista, mutta myös mikrohistoriaa parhaimmillaan. Se on omanlaisensa kuvaus suomalaisen yhteiskunnan sotien jälkeisestä rakennemuutoksesta ja arvojen murroksesta. Lapin sota on yksi kirjan vedenjakaja. Hylätyt pihat, poltetut talot.
Kirja on myös hyvä muistutus siitä, miten katkeroittuminen kivettää ihmistä. Kun ei saa tarpeeksi valoa ja tilaa, ei voi tulla sellaiseksi mikä oikeasti on. Tarina kuvaa hienosti myös sen, miten sitkeitä perhesuhteet kaikesta huolimatta ovat.
Kirja on myös hyvä muistutus siitä, miten katkeroittuminen kivettää ihmistä. Kun ei saa tarpeeksi valoa ja tilaa, ei voi tulla sellaiseksi mikä oikeasti on. Tarina kuvaa hienosti myös sen, miten sitkeitä perhesuhteet kaikesta huolimatta ovat.
Anni Kytömäki: Kultarinta
Tätä kirjaa luin kahdessa eri jaksossa. Jostain syystä alku veti hitaammin. Kolmensadan sivun jälkeen laskettelin loput yhteen menoon.
Tässä kirjassa kolme avainsanaa ovat metsä, kansalaissota ja epäsäätyinen rakkaus. Toisaalta kirja on myös kertomus niistä asioista, jotka pysyvät - pauhasi historia ympärillä mihin suuntaan hyvänsä.
Päähenkilö ei pysty pitämään otetta elämänsä naisissa, mutta metsä ei hylkää häntä missään
Kirjan luontokuvaukset toivat mieleeni edesmenneen isoisäni Pekan, joka tunsi kaikkien lintujen äänet, metsätyypit, marjat, ötökät ja sen, mitä millainenkin sää tarkoittaa. Hän olisi tykännyt tämän kirjan maailmasta, vaikka olikin luonnonsuojelijana vanhan liiton mies ja hirvenmetsästäjä.
* * *
En pysty enää sanomaan, mille kirjalle olisin itse antanut Finlandia-palkinnon. Valtonen, Kähkönen ja Kytömäki nousevat kolmikkoon, vaikka pidin kaikista teoksista. Lukiessani kirjoja tajusin, mitkä kaikki asiat vaikuttavat siihen, miten kirjat koen. Elämäntilanne, lukemiseen käytettävissä oleva aika, lukemisen järjestys ja se mitä maailmalla sillä hetkellä omasta kuplastani käsin katsoen tapahtuu.
Ja luenko kaikki ehdokaskirjat ensi vuonna? Tietenkin. Perinteet on aloitettava jostain. Eläköön kotimainen kirjallisuus!
