Operaatio Finlandia - "Mä luen ne kaikki!"

Tänä vuonna päätin lukea kaikki Finlandia-ehdokaskirjat. Se oli puhdas päähänpisto. Halusin tietää, miten mieli toimii, kun täytyy valita kuuden teoksen väliltä "paras". Tänään luin viimeisen ehdokaskirjan loppuun. 

Kirjasin yksityiseen Facebook-profiilini kokemukseni kirjoista. Kopioin ne tähän blogitekstiin sellaisinaan. Ne ovat siinä järjestyksessä, kuin kirjat luin. Ne ovat myös vain sitä mitä ovat: puhtaan subjektiivisia lukukokemuksia. 

Aion toistaa Finlandia-odysseian ensi vuonna. Tässä pieni toive kustantajille: ensi vuoden ehdokaskirjoista voisi koostaa paketin, jossa olisi kaikki ehdokaskirjat. Pakettia voisi laskea myyntiin rajoitetun erän tyyliin 99 euron hintaan. Uskon, että se olisi jättimenestys ja paras mahdollinen siirto joulumarkkinoiden alla. Se palvelisi sekä kotimaista kirjallisuutta että lukijoita. Ehkä se lietsoisi monia muitakin tällaiseen lukupakkomielteeseen.

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat olivat hienoja teoksia. Pystyn vilpittömästi suosittelemaan niistä jokaista. 

Tässä psykosomeettinen lukupäiväkirjani, olkaa hyvä. 

18. marraskuuta 2014 

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Se on nyt luettu! En ole lukenut Jalosta aiemmin ja olen yllättynyt. Aion lukea lisää, ainakin Poikakirjan, jota moni on suositellut.

Jalosen kirjassa eletään kesää 1972. Moni asia tuntuu tutulta ja nostalgiselta, vaikka synnyin neljä vuotta myöhemmin. Taunus-merkkinen auto, Airamin pitkävartinen taskulamppu ja se, että telkkari laitetaan päälle ennen ohjelman alkua, että kuvaputki ehtii lämmetä.

"Sinä kesänä kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa", sanoo kirjan takalieve. Kirjassa on mahtavia pienoismaailmoja. 

Kesätyöt ja siellä kuullut aikuisten jutut. Vastakkainen sukupuoli ja se, että oppii vähän erottamaan mikä on halua, mikä ihastumista. Perheen salaisuudet, jotka lopulta avautuvat kun ne kuulee niin kuin ne on. Transit, jolla kuljetellaan putkenkappaleita pitkin nimismiehenkiharaisia teitä. Radioamatöörit, joita on vieläkin, googlasin. Asuntovaunuissa työmaa-alueilla asuvien äijien juorut. Politiikka ja Veikko Vennamon voitto sisäisestä oppositiosta.

Lukekaa tämä! En tiedä mitä Anne Brunila tästä ajattelee, mutta on tämä kyllä hieno suomalainen romaani.

Kävin hakemassa jo seuraavan (onneksi osan saan lainaankin). Nyt sitten vuorossa Sirpa Kähkösen Graniittimies.

23. marraskuuta

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Tämä on suuri romaani. Siinä missä Jalonen kirjoittaa arjen historiaa kuvaamalla yhden kesän, tässä kirjassa pyörii historian iso pyörä. Vallankumous, utopiat, uusi ihminen. Ihanteiden ja todellisuuden katkera kamppailu.

Suomalainen nuori aviopari hiihtää Neuvostoliittoon kevättalvella 1922 rakentamaan uutta maailmaa, jossa ei ole tilaa vanhan maailman ihmisille. Uusi elämä alkaa toiveikkaasti pietarilaisessa pannuhuoneessa. Tai oikeastaan kaupunki on Petrograd, josta tulee myöhemmin Leningrad.

Pelkkä aate riittää yllättävän pitkälle. Kaupunkiin kiintyy, vaikka se ei kiinny takaisin. Kaikki on kuvattu äärimmäisen kauniisti. Kylmyys, kauneudenjano, katulapset ja mielen pohjamutiin kätketty kaipuu. Rakkaus, jolle ei oikeastaan ole kauheasti lopulta tilaa.

Olisiko niin, että olen jo lukenut voittajan? No, ei voi tietää, neljä kirjaa jäljellä. On kuitenkin helppoa tajuta, miksi tämä kirja on ehdokkaiden joukossa. Uskallanko käyttää sanaa maailmankirjallisuus, vaikka olen pelkkä peruslukija? No, käytän kuitenkin, koska tämähän on FB-seinä, jolla voin tehdä mitä haluan.

Jostain syystä menin tämän kirjan myötä samoihin tunnelmiin kun lukiessani aikoinaan Andrei Makïnen Tuntemattoman miehen elämän. Se kertoo ihmisistä piiritetyssä Leningradissa ja itketti samoista syistä. Ihminen historian armoilla itkettää helposti.

Nyt tartun Heidi Jaatisen teokseen Kaksi viatonta päivää. Käyn kuitenkin ensin edes suihkussa.

24. marraskuuta

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Jaatinen oli täysin uusi tuttavuus. Tuskin olisin osannut edes lukea teosta, ellei se olisi ollut Finlandia-ehdokkaana. Kuten Antti Majander totesi Hesarissa: Jaatinen on voittanut jo nyt. Hän on tullut monen lukijan tietoisuuteen suoraan tuntemattomuudesta.

Kirjan voi lukea nopeasti, mutta sen sisältö ei ole päiväperho. Teoksen punainen lanka on hauras vanhemmuus ja sen ylisukupolvinen kierto. Kirja on myös kertomus siitä, miten paljon identiteetti lopulta rakentuu omien juurien varaan. Jos isää tai äitiä ei tunne, häntä etsii tavalla tai toisella koko elämänsä.

Kun vanhemmuus leviää käsiin, lapsi kuuluu yhteiskunnalle. Jaatisen teksti on vahva puheenvuoro lastensuojelun puolesta. Niin sen ainakin itse koin. Aihe on aina ajankohtainen. Tuoreet uutiset lastensuojelun epäonnistumisista ovat olleet karua luettavaa. Tässä kirjassa kurkistetaan myös huostaanotettujen arkeen ja siihen, miltä tuntuu, kun äiti tai isä vaihtuu ammattikasvattajaksi. Voiko ja saako ammattikasvattajaan kiintyä?

Jaatisella on hienoja lauseita ja kirjasta jää mieleen selvä jälki. Teos ei itselläni nouse Kähkösen ja Jalosen yli, mutta olen iloinen, että sain tutustua kirjailijaan. Olen valmis lukemaan nyt Jaatisen muutkin teokset.

Aloitin kirjan eilen aamupäivällä ja päätin tänään aamuyöllä kello 2.30. Ehdin silti myös syödä, nukkua päiväunet ja jutella perheelle. Olen ehkä lukemisen Chuck Norris, omasta armostani.

29. marraskuuta 

Jussi Valtonen: Hei eivät tiedä mitä tekevät

Anne Brunilan valitsema voittajateos.

Piti lukea tämä loppuun jo torstaina, mutta tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista. Luin viimeiset sivut tänään. Olen vaikuttunut.

Sanoin jo aiemmin, että Valtonen on Suomen Jonathan Franzen. Tapa, jolla Valtonen pureutuu nykyaikaan, tuo yhtäläisyydet mieleen. Jos on tykännyt Franzenin Freedomista (Vapaus), tykännee tästäkin.

Valtonen kirjoo päällekkäin niin isoja teemoja, että melkein heikottaa. Kaksi kulttuuria (suomalainen ja amerikkalainen), rakastamisen vaikeus, vanhemmuuden vaikeus, elämän suuret pettymykset, tieteen etiikka ja rajat, kaikkialle tunkeutuva kaupallisuus, neurokemia ja sen manipulointi, aktivismi ja kontrolliyhteiskunta. Huh huh! Silti hän onnistuu.

Teos on sikäli hämmentävä, että se on futuristinen tavalla, joka on jo tämänpäiväistä. Kunnianhimoinen kudelma onnistuu raskaista teemoistaan huolimatta myös viihdyttämään.

Laulukaskaat olivat teoksessa yllättävän tärkeässä roolissa. Ne ilmestyvät parvina vain noin kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Kirjan mukaan kaskaskesät jäävät ikuisesti mieleen. Osasin nähdä ja tuntea kaiken sen, minkä Valtonen kirjoitti kaskaista. Kun opiskelin kesän 2013 Bard Collegessa (Upstate New York), kaskaita oli kaikkialla. Muistan, miltä tuntui, kun niiden poluilla lojuvat kuoret rusentuivat sandaalien alla. Muistan, miten ne lentelivät naamalle ja miten niiden oranssius ja surina dominoivat kesäpäiviä. En unohtaisi sitä kesää ikinä muutenkaan, mutta siellä oli laulukaskaita. Ajatelkaa nyt: parvina vain kerran parissakymmenessä vuodessa!

Haastattelin Jussi Valtosta Kirjasto kympissä 11.12.2014

Kaikki kirjat muuttuvat heti sata kertaa omakohtaisemmiksi, kun niistä löytää itselle tuttuja ja tärkeitä asioita. Tässä teoksessa niitä oli laulukaskaiden lisäksi paljon, sarjatulena. Kaiken tämän subjektiivisuuden kautta sanon: loistava kirja, joka on palkintonsa ansainnut. En uskalla sanoa, onko teos yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se siltä tuntui. Ainakin se oli helkkarin tarkka ja näkemyksellinen aikalaiskuvaus.

En koe nyt tarvetta kertoa teoksen ihmisistä ja heidän välisistä suhteistaan. En ole sillä tuulella. Lukekaa itse!

Seuraavaksi lukuvuodossa viides ehdokasteos eli Anni Kytömäen Kultarinta.

Joulukuun 28. päivänä 2014

Finlandia-palkinnon julkistamisen jälkeen tuli pikkujoulukausi, loppuvuoden työkiireet ja muita kirjoja. Kultarinnan aloitin jo aiemmin, mutta päätin vasta nyt. Kinnusen luin joulupäivänä ja luin sen niin keskittyneesti, että juuri mikään ei päässyt väliin. Tässä lyhyet kelat näistä kahdesta hienosta teoksesta.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että kirjasta tuli paljon mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jää. Maisemat ja henkilöt ovat aivan erilaisia, mutta joku kuvatun kyläyhteisön tunnelmassa veti yhtäläisyysviivoja. Pidin Jäästä tosi paljon, tästä pidin vielä enemmän. 

Kinnunen kertoo koillismaalaisen suvun tarinan kolmessa polvessa. Aikajänne kulkee 1800-luvun lopusta 1990-luvulle. Teos on riipaiseva kuvaus perheestä ja ihmissuhteista, mutta myös mikrohistoriaa parhaimmillaan. Se on omanlaisensa kuvaus suomalaisen yhteiskunnan sotien jälkeisestä rakennemuutoksesta ja arvojen murroksesta. Lapin sota on yksi kirjan vedenjakaja. Hylätyt pihat, poltetut talot.

Kirja on myös hyvä muistutus siitä, miten katkeroittuminen kivettää ihmistä. Kun ei saa tarpeeksi valoa ja tilaa, ei voi tulla sellaiseksi mikä oikeasti on. Tarina kuvaa hienosti myös sen, miten sitkeitä perhesuhteet kaikesta huolimatta ovat.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Tätä kirjaa luin kahdessa eri jaksossa. Jostain syystä alku veti hitaammin. Kolmensadan sivun jälkeen laskettelin loput yhteen menoon. 

Tässä kirjassa kolme avainsanaa ovat metsä, kansalaissota ja epäsäätyinen rakkaus. Toisaalta kirja on myös kertomus niistä asioista, jotka pysyvät - pauhasi historia ympärillä mihin suuntaan hyvänsä. 

Päähenkilö ei pysty pitämään otetta elämänsä naisissa, mutta metsä ei hylkää häntä missään

tilanteessa. Metsänhoitajan poika suojelee perintömetsät, mutta itseään hän ei oikein osaa suojella. Torpparin tytär haluaa tehdä vallankumouksen, mutta kantti ei kestä ihan loppuun saakka. Rakkaus luontoon ja omapäinen elämänasenne periytyy heidän tyttärelleen, jonka elämässä pysyvää on metsän lisäksi kaipuu.

Kirjan luontokuvaukset toivat mieleeni edesmenneen isoisäni Pekan, joka tunsi kaikkien lintujen äänet, metsätyypit, marjat, ötökät ja sen, mitä millainenkin sää tarkoittaa. Hän olisi tykännyt tämän kirjan maailmasta, vaikka olikin luonnonsuojelijana vanhan liiton mies ja hirvenmetsästäjä. 

* * *

En pysty enää sanomaan, mille kirjalle olisin itse antanut Finlandia-palkinnon. Valtonen, Kähkönen ja Kytömäki nousevat kolmikkoon, vaikka pidin kaikista teoksista. Lukiessani kirjoja tajusin, mitkä kaikki asiat vaikuttavat siihen, miten kirjat koen. Elämäntilanne, lukemiseen käytettävissä oleva aika, lukemisen järjestys ja se mitä maailmalla sillä hetkellä omasta kuplastani käsin katsoen tapahtuu. 

Ja luenko kaikki ehdokaskirjat ensi vuonna? Tietenkin. Perinteet on aloitettava jostain. Eläköön kotimainen kirjallisuus!

Ihmisen pojat ja tyttäret

Jennifer Egan: Look at Me

(Ensimmäinen painos julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 2001)

Egan taitaa olla nero. En välitä siitä, että hän on kirjailijanimenä turhankin kuuma. 

Eganin tapa tehdä älykkäitä, etten sanoisi satiirisia havaintoja ja puristaa niistä nokkelia lauseita on erinomaisesti toimiva yhdistelmä. Havainnot välittävät myös tunnistettavaa ajankuvaa ja kriittistä pohdintaa läntisen maailman perikad… tai siis tulevaisuudesta. Kontekstina on amerikkalainen elämänmeno, paikkoina viileä New York ja sen vastinparina Rockford, pikkukaupunki Illinoisin osavaltiossa. 

Kirjan keskeisiä hahmoja ovat auto-onnettomuudesta selvinnyt valokuvamalli Charlotte, alkoholisminsa kanssa painiva yksityisetsivä Anthony, menneisyyttään pakeneva matematiikan opettaja Michael, teini-iän tuskia poteva Charlotte ja hänen erakkomainen enonsa Moose. Kyllä, kirjassa on kaksi Charlottea. 

Henkilöhahmojen välillä risteilee taitavasti rakennettuja kytköksiä. Osa hahmoista puhuu omalla äänellään, osaa kuvailee kaikkitietävä kertoja. 

Look at Me tuntui vangitsevalta tutkielmalta siitä, minkä varaan identiteetit rakentuvat. Kirja kaivelee ennen kaikkea sitä, mitä on jäljellä, kun vanhat tunnistettavat piirteet tai edellytykset katoavat. 

Mitä jää jäljelle, jos valokuvamalli menettää auto-onnettomuudessa kasvojensa tunnistettavuuden? 

Mitkä asiat pyrkivät itsepintaisesti ilmoille, jos pakenee kotimaastaan ja yrittää rakentaa vieraalla maalla uuden henkilöyden?

Jos tekee kerran elämässään yhden ison virheen, sammuuko ihmisen ytimestä jotakin oleellista? 

Miten paljon ulkoinen ja sisäinen maailma ovat riippuvaisia toisistaan siinä monimutkaisessa sosiaalisessa kudelmassa, jota kutsutaan yhteiskunnaksi?

Osaan näköjään kuvailla lukukokemusta enemmän kysymyksillä, joita päähäni jäi risteilemään. Päässäni riehui oikeastaan pieni myrsky aina, kun keskityin kirjaan pidemmäksi aikaa. 

Kirja on alun perin ilmestynyt ennen sosiaalisen median kultakautta. Siksi tuntuu hurjalta, miten tarkkanäköisesti Egan näkee maailman vyöryvän yhä enemmän sellaiseen suuntaan, jossa tavalliset ihmiset näkevät arkiset tapahtumansa jatkuvana käsikirjoituksena. Kaikilla on tarinoita myytäväksi. 

Kirjassa oli paljon ajatuksia ja lauseita, joiden toistaminen tai siteeraaminen blogissa ei tee niille oikeutta. Sanon kuitenkin, että yksi hienoimmista kuvauksista koski ihmisten välisen viehätyksen syttymistä.

Egan kuvaili täydellisesti sitä tilannetta, jossa päällisin puolin kaikki hoidetaan arkisten sääntöjen mukaan, mutta pää ja vatsa välittävät salaista tietoa siitä, että yhteys on syntynyt. Tätä tietoa kantaa hienosti teini-ikäinen Charlotte, joka odottaa kärsivällisesti jotain suurta tapahtuvaksi.

Murakamin maailma & Norwegian Wood

Luin esimmäisen Murakamini ennen kuin olin käynyt Japanissa. Teos oli Sputnik - rakastettuni, jonka maailma tuntui yhtä aikaa etäiseltä ja tutulta. Sen jälkeen oli selvää, että lukisin jatkossa kaikki, mitä hän kirjoittaa. Murakamin sanat tuntuivat tippuvan sivuille vaivattomasti. Tosin sanotaan, että juuri vaivattomuuden vaikutelmaan tarvitaan yleensä hirveästi työtä. 

Murakami väittää, että eräänä päivänä oli vain tajunnut, että voisi kirjoittaa romaanin. Hän on kirjoittanut myös, ettei voisi olla kirjailija ellei juoksisi. Annoin juuri ystävälleni syntymäpäivälahjaksi Murakamin teoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Olen lukijana hieman lähetyssaarnaajamainen - tuputan omia suosikkejani muille toivoen, että he ymmärtäisivät ne samoin kuin minä. Se voi olla ajoittain rasittavakin piirre. Toivon silti, että ihmiset lukisivat Murakamia. 

Japanin matkani (2010) jälkeen Murakamin lukemisesta haihtui jonkin verran etäisyyden tuntua. Osasin reissun jälkeen maisemoida tekstiin Tokion ja sen kaupunginosia, Osakan, Kioton, luotijunan ja monta muuta asiaa, myös ne klassiset kirsikankukat. Romaanihenkilöt tulevat aina lähemmäs, jos he kävelevät samoilla kaduilla, joilla itse on ollut.  

Norwegian Woodissa päähenkilö on Toru Watanabe - kirjoihin, reppuretkiin ja jazz-levyihin mieltynyt opiskelija, jota kalvavat nuoruuden tuska ja saavuttamaton rakkaus. Välillä rakkaudesta saa pienen otteen, kunnes se jo liukuu olosuhteiden mahdottomuuden vuoksi kauas pois. Siis se tavallinen tarina, tavallaan. 

Norwegian Wood tapahtuu 1960-luvulla, jolloin ilmestyi myös The Beatlesin samanniminen kappale. Toru Watanabe opiskelee Tokiossa ja asuu opiskelija-asuntolassa seuranaan säntillinen ja hieman hassu huonetoveri, jota kaikki kutsuvat Kamikazeksi. Kamikazesta kerrotut hauskat jutut ovat Toru Watanabelle kuin shekkejä, joilla hän lunastaa itsensä pois vaivaannuttavista hetkistä. Hänen paras ystävänsä on pokerinaamainen Nagasawa, joka kaataa naisia ja haluaa diplomaatiksi. Rakkaus haarautuu sotkuiseksi kartaksi, jota tulkiten Toru ajalehtii ja yrittää päättää, mitä haluaa. Pohjasävyn kaikelle antaa kipeä menetys, joka sanelee monella tavalla Torun opiskeluvuosien kulkua. 

Nuorelle ihmiselle yksinäisyys, ajan tappaminen, ristiriitaiset tunteet ja tulevaisuuden avoimuus ovat pelottavia asioita ja niistä on yritettävä selvitä hengissä. Moni ei selviä. Elämän raadollisuus niittää ihmisiä Torun ympäriltä, mutta se tuntuu olevan kulttuuriin kuuluva lähes normaali ilmiö. Wikipedian mukaan japanin kielessä on lukuisia erilaisia sanoja itsemurhalle. Norwegian Wood tuokin jollain tavalla mieleen Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicidesin. Ei kuitenkaan itsemurhien takia, vaan siksi, että raskaat teemat tarjoillaan helposti sulavassa muodossa.  

Vahvin kirjasta mieleen jäänyt ajatus oli se, että joskus on vain tunnustettava, kuinka muiden elämänpolut ja ratkaisut vaikuttavat peruuttamattomasti elämäämme, vaikka miten yrittäisimme olla omavoimaisia ja itsenäisiä.  

Norwegian Woodin luettuani ajattelin myös, että on oikeastaan melko sama, onko saavuttamaton rakkaus todellinen tunne vai todellisuuden tavoittamattomissa oleva illuusio. Ihmismielen hauraat haavekuvat voivat olla yhtä lailla aitoja muistoja kuin ne asiat, jotka ovat tapahtuneet meille oikeasti.

Knausgårdin maailma

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I ja II

Norja on minulle kaikin tavoin vieraampi Pohjoismaa kuin Ruotsi. Olen käynyt vain Oslossa pari kertaa, joten muu Norja-tietämykseni perustuu mielikuviin ja norjalaisten kirjailijoiden välittämiin sekalaisiin kuviin.

Olen lukenut ainakin Agnar Mykleä, Erlend Loeta, Jostein Gaarderia, Torgrim Eggeniä, Anne Holtia, Liv Ullmannia, tytärtään Linn Ullmannia ja nyt Karl Ove Knausgårdia. Totesin tänään liioitellen, että nyt voin jakaa kirjallisen elämäni ennen ja jälkeen Knausgårdin. Knausgård kertoo jotain lisää Norjasta, mutta vielä enemmän Ruotsista, jonne hän pakeni entistä elämäänsä vuosia sitten. Ennen kaikkea Knausgård kertoo itsestään ja ihmisenä olemisesta. 

Taisteluni-kirjasarja on omaelämänkerrallista proosaa, jossa arjesta tehdään hidastuskuvia ja pään sisäiset tunteet ja motiivit analysoidaan atomeiksi. Teksti on rehellistä ja armotonta, erityisesti kirjailijalle itselleen, mutta myös muille. Ketään ei säästetä - edesmennyttä alkoholisti-isää, äitiä, anoppia, ystäviä, ex-vaimoa tai satunnaisia baarituttuja. Ihmisistä kirjoitetaan häpeämättömän suoraan, mutta lukijalle ei silti jää vaikutelmaa pahantahtoisuudesta. Taitavaa, taitavaa.

Knausgård on ehtinyt polttaa sillat isänsä sukuun. Entinen vaimo puolestaan on halunnut kertoa radiodokumentissa oman versionsa itseään koskevista kirjan tapahtumista. Knausgård kuvaa läheisiään niin kuin heidät itse kulloistenkin tunnetilojensa kautta kokee. Kuvatuille annetaan replikointimahdollisuus, mutta ei tietenkään sisäistä tulkintaa, koska sitä hän ei voisi kenenkään puolesta tehdä. Kirjailija itse on todennut, että teosten (joita on sarjassa yhteensä kuusi) julkaiseminen on tehnyt elämästä helvettiä.

Suomessa on debatoitu Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-kirjan yhteydessä siitä, miten paljon kirjailija voi napata teemoja ja tapahtumia toisten ihmisten oikeasta elämästä. Kannattaa kuitenkin lukea Knausgårdia ennen kuin pitää kauhean hurjana sitä, että fiktiiviselle hahmolle tapahtuu samankaltaisia asioita, joihin kirjailija on itse läheistensä kautta törmännyt. On mahdotonta olla kirjailija, joka ei koskaan käytä mitään aidosti kokemaansa kirjoittamisessaan. En ajattele teoksia kirjailijan moraalin kautta, vaan niitä itsessään.

Knausgårdin kirjojen lukemisessa ihmeellisintä on se, että ohikiitävien tapahtumien ja ajatusten tarkka ylöskirjaaminen soljuu tekstinä niin vaivattomasti eteenpäin. Tarkoitan niitä arkisia tapahtumia, joita ei yleensä ehdi hyvin edes noteerata. Knausgård saa lukijan innostumaan vaikkapa katkelmasta, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti multaisten perunoiden pesuveden norumista tiskialtaasta viemäriin. Yksityiskohtien tarkkuuden vuoksi Knausgårdia on Suomessa verrattu toistuvasti Kalle Päätaloon. En ole lukenut Päätaloa, joten näen Knausgårdin pikemminkin jonkinlaisena Norjan Sartrena. Taisteluni-kirjat herättivät samanlaisia ajatuskeloja kuin esimerkiksi Jean Paul Sartren Inho. 

Kirjoissa ei ole lukuja. Kerronta vyöryy eteenpäin yhtä soittoa, vaikka aikatasot ja teemat vaihtelevat. Kun luen huonoa tai välttävää kirjaa, tapanani on hermostuneesti selata sivuja eteenpäin ja tarkistaa, milloin luku loppuu. Knausgårdin kohdalla luvut eivät tulleet edes mieleeni. Huomasin lukujen puuttumisen vasta luettuani toista osaa yli neljäsataa sivua. Hyvästi luvut, hyvästi ehyt kokonaisuus. Knausgård pompottaa lukijaa aikatasosta toiseen ilman että asiaan kiinnittää mitään huomiota. Miten hän sen tekee? En tiedä. 

On pakko arvostaa, kun joku kirjoittaa avoimesti omista mutta varsin yleisinhimillisistä arvottomuuden, tyhmyyden, ulkopuolisuuden, rakastamisen vaikeuden ja oman erityislaatuisuuden tuntemuksistaan.

"Hyi saatana miten tyhmä olin. En löytänyt rauhaa kahvilasta, hetkessä olin tavoittanut kaikki siellä olijat, ja jatkoin heidän tavoittamistaan, ja jokainen katse saavutti sisimpäni, mylläsi sitä, ja jokainen liikkeeni, olipa se sitten vain kirjan selaamista, iskostui samalla tavalla heihin, jokainen liikkeeni sanoi kuin merkkinä tyhmyydestäni: tässä istuu idiootti."

(Taisteluni 2)

Kukapa ei olisi kokenut myös niitä hetkiä, kun on tullut haastetuksi ironialla, mutta tajuaa sen liian myöhään.

"Häpeä alkoi polttaa minua. Hän oli ollut ironinen, mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Olin luullut että hän oli TARKOITTANUT sitä. Äh, miten harhainen ihmisen pitää ollakaan että hän uskoo tuollaista? Millainen helvetin idiootti olin? Eikö tyhmyydelläni ollut mitään rajaa?"

(Taisteluni 2)

Kerronnan ristiriidat eivät hätkähdytä, koska elämähän on niitä pullollaan. Yksi riitasointu Knausgårdilla on se, että hän antaa ymmärtää, ettei oikeastaan välitä, mitä hänestä tiedetään. Kuitenkin hän myöntää pahastuvansa lehtihaastatteluista, joista ei tunnista itseään. Ja siitä, kun toimittaja luonnehtii häntä "nuoreksi etelänorjalaiseksi, jolla on keltaiset nikotiinisormet ja tummentuneet hampaat". Hän kuitenkin syyttää väärinymmärretyksi tulemisesta itseään, ainakin kirjassa. 

Vaikka häpeä on polttavaa, se ei saa aina yliotetta omasta erityisyyden tunteesta. Kuten kirjailija toteaa ensimmäisessä osassa: "(...) halusin niin kovasti olla joku, halusin niin kovasti olla erikoinen".  

Knausgårdin vuoristorata tarkoittaa yhden ihmisen sisäisen painin seuraamista tuhansia sivuja, jos koko sarjan aikoo kahlata. Ja minä aion. Odotan seuraavaa suomennosta kuin ristilukki, mutta se tulee vasta loppukesästä 2013. En paisuta tätä bloggausta enempää, vaikka mieli tekisi. Kirjan tapahtumista en myöskään kerro mitään, koska Knausgårdia parempaa kertojaa niille ei ole.

Kirjoitin tämän kahden osan lukemisen jälkeisessä huumassa. Voi olla, että tokenen joskus.

Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa

Tanskankielinen alkuteos Den afrikanske farm ilmestyi vuonna 1937. Suomalaisen laitoksen 1. painos ilmestyi 1938.

Palasin Keniaan, vaikka hyllyssä odottaa kasoittain muiden maiden tarinoita. Ostin heinäkuussa Karen Blixenin kuuluisat Afrikan muistelmat Tervajoen sivukirjaston poistomyynnistä yhdellä eurolla. Blixenin elämä saattaa tosin olla vielä tunnetumpi muistelmiin perustuvasta elokuvasta Minun Afrikkani (Out of Africa), joka sai ensi-iltansa Sydney Pollackin ohjaamana vuonna 1985. Se voitti seuraavana vuonna parhaan elokuvan Oscarin.  

Eurooppalaisena Afrikassa tarjoaa historiallisia pysäytyskuvia siirtomaaherrojen ja -rouvien elämästä ja asenteista kolonialismin aikaisessa Keniassa (eli silloisessa Brittiläisessä Itä-Afrikassa).  Kirjaa on helppo lukea kriittisesti tämän ajan lapsena. Kolonialismin henki ja länsimainen ylemmyys olivat perusasetuksina Afrikassa asuvien eurooppalaisten elämässä, vaikka aikeet olisivat olleet hyväntahtoisiakin. 

Olen lukenut kirjaa säästeliäästi, sillä se on tuntunut viihdyttävältä retkeltä viime vuosisadan alun Afrikkaan. Kirjan suomennettu kielikin on aikansa lapsi. Kerronta vilisee sirahveja, krokodiileja ja "alkuasukkaita", joiden ominaisuuksista ja tavoista tehdään karkeita tulkintoja omasta perspektiivistä käsin. 

Blixen oli oman aikansa siirtomaaseikkailija, metsästysretkillään retosteleva aatelisrouva ja epäsovinnainen nainen, jonka mielestä tärkeintä oli ratsastaa, ampua jousella ja puhua totta. Kun Ernest Hemingway sai vuonna 1954 Nobelin kirjallisuuspalkinnon, hän totesi sen jälkeen haastattelussa, että Isak Dinesen eli Karen Blixen olisi ansainnut sen häntä paremmin. Blixenissä onkin yhtymäkohtia Papaan. Molempien kerronnassa on suoruutta, näennäistä vaatimattomuutta, pelottomuutta ja villieläimiä. Sekä Hemingway että Blixen olivat tarinaniskijöitä, jotka osasivat siirtää karismansa painomusteeseen. 

Blixen piti maatilaa Nairobin lähistöllä lähes 18 vuotta. Hän saapui maahan nuorena aviovaimona vuonna 1914 ja yritti aviomiehensä Bror von Blixen-Finecken kanssa viljellä kahvia maaperällä, joka ei ollut hommaan järin otollinen.

Aviomies loistaa kirjasta poissaolollaan, vaikka elokuvassa epäonnistunut avioliitto ja Blixenin rakastuminen englantilaiseen Denys Finch Hattoniin on otettu tarinan keskiöön. Eurooppalaisena Afrikassa ei ole silti myöskään rakkaudentunnustus Denys Finch Hattonille, vaan Afrikalle.

Rakastajaan viitataan kirjassa hienovaraisesti ystävänä, jonka kanssa katsotaan tähtiin ja tehdään jännittäviä metsästysretkiä. Romanttinen viritys täyttää kuitenkin rivien välit. "Denys Finch Hattonilla ei ollut Afrikassa muuta kotia kuin maatilani." 

Blixenin rakkauselämä on Out of Africa -elokuvassa tarunomainen, mutta todellisuus oli rankkaa. Aviomies tartutti häneen kupan ja rakastaja Denys Finch Hatton kuoli lento-onnettomuudessa. Blixenin pysyvä rakkaus - kirjoittaminen - kuitenkin kesti loppuun saakka. 

Blixen palasi Tanskaan vuonna 1931 ja kuoli 77-vuotiaana vuonna 1962. Hän kirjoitti elämänsä aikana useita teoksia. 

"Tulepa nyt", sanoin hänelle, "ja mennään panemaan henkemme alttiiksi. Sillä jos hengellämme on jotakin arvoa, niin se on juuri siinä, ettei sillä ole arvoa lainkaan. Vapaana elää, ken voi kuolla." 

(Karen Blixen Denys Finch Hattonille)

Jegveni Griškovets: Joet

Venäjänkielinen alkuperäisteos Reki ilmestyi vuonna 2005; suomennos 2012 (Kampus Kustannus)

Joet on pieni kirja Siperiasta. Törmäsin siihen tilanteessa, jonka myöhemmin mielelläni tulkitsin oudoksi sattumukseksi. Harhailin turhautuneena Rikhardinkadun kirjaston hyllyjen välissä. Olin sellaisella tuulella, ettei mikään kirja tuntunut erityisesti miellyttävän. Juuri kun vedin hyllystä sattumanvaraisen teoksen, törmäsin tuttavaani Jukka Malliseen. Kirja oli Jevgeni Griškovetsin Joet. Jukka innostui heti. ”Siis mitä, käännetäänkö Griškovetsia vihdoin suomeksi?”

Uteliaisuuteni on herkästi syttyvää lajia. Pommitin Jukkaa kysymyksillä. Kuka tämä Griškovets on? Miksi Griškovetsia pitäisi kääntää? Mitä tiedät Griškovetsista? Sain vastauksiakin.

Griškovets on kuulemma Venäjällä yksi nykykirjallisuuden supertähdistä, jota suomalaiset isot kustantamot eivät ole tajunneet kääntää, ainakaan vielä. Kirjailija on erityisesti nuoren polven ja niin kutsutun luovan luokan suosiossa. Kirjoittamisen lisäksi Griškovets  näyttelee sekä tekee musiikkia ja performanssitaidetta. Eräänlainen Venäjän hipstereiden idoli siis, tulkitsin. Griškovets on kotoisin Siperiasta, ja Siperiasta kertoo myös Joet. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan Kampus Kustannus julkaisi sen tänä vuonna.

Rakastin kirjaa heti ensimmäisiltä sivuilta. Griškovets, missä olet ollut koko elämäni? Nauroin, pyörittelin lauseita edestakaisin, laskin välillä kirjan alas ja mietin lukemaani.

Kirjan kertojaminä muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan siperialaisessa kaupungissa ja yrittää samalla hahmottaa, missä kulkevat Siperian rajat. Taigaa hän ei juuri tunne, siellä hän on pistäytynyt vain ”pinnallisesti” ja kohdannut lähinnä hyttysiä. Baikaljärvi ei kuulu hänen ”elämänjärjestykseensä”. Kertojalla on lähes epätoivoinen tarve saada yhteys johonkin konkreettiseen, joka selittää Siperian. Tärkein havainto on lopulta välimatkat, joita ei mitata kilometreissä, vaan tunneissa. ”En aisti Siperian lakeuksia, aistin vain ajan.”

Kirjailijan vähäeleinen ja viisas huumori kuorii auki tunteita, joita on meillä kaikilla, mutta joita on haastavaa pukea sanoiksi. Ei tarvitse olla syntyjään siperialainen tunnistaakseen kertojan kotipaikkaan ja juuriin liittyviä tunteita ja pohdintoja.

”Mistä maailmani nykyään koostuu, missä ovat rakkauden ja rakkaudettomuuden alueet, missä salaisuuteni ja pelkoni sijaitsevat? Ja mihin saakka omat rajani ulottuvat, mihin päättyy elävä, välttämätön ja omaksi kokemani...oma maantietoni? Ja mistä alkaa karttakirjojen, karttapallojen, matkatoimistojen ja lentoyhtiöiden lipunmyynnin maantieto? Millaisia ovat ne lakeudet, jotka voin ylittää tai läpäistä tunteideni, rakkauteni ja vihani avulla, ymmärtäen, että kyseinen liikkumatila on minulle välttämätön? Ja mikä osuus tässä kaikessa on kotikaupungillani, kotiseudullani ja koko Siperialla?”

Kotipaikka on aina tuttu, mutta myös tuntematon. Ulkopuoliset odottavat usein ”paikallisten” tunnistavan paikkoja ja asioita, jotka ovat tosiasiassa kaukana omasta elämänpiiristä. Muualta tulevien eksotiikannälkää voi myös ruokkia, jos haluaa. Se voi olla jopa valuuttaa. Arkisen ja ankean voi valjastaa osaksi persoonaa ja sen erityislaatuisuutta.

”Minussa ei ollut tuota etelän huolettomuutta. Mutta minun kotikaupunkini pakkaset, minun jääni ja lumeni pysyivät taskussani kuin kulumaton taikaraha. Minua kunnioitettiin. Kunnioitettiin Siperian ansiosta.”

Olen haaveillut iät ja ajat junamatkasta Siperian läpi Vladivostokiin tai jopa Kiinaan saakka. Vuodenvaihteessa tätä hinkua lietsoi Rosa Liksomin Hytti nro 6, mutta nyt sain uuden ihanan riivaajan, Griškovetsin. Toivottavasti häntä on saatavilla pian lisää suomeksi, sillä osaan venäjästä vain aakkoset ja muutaman lauseen.

Ngugi Wa Thiong'o: Paholainen ristillä

Alkuperäisteos Devil on the Cross ilmestyi 1982; suomennos 1994 (Like)

Kävin tänä kesänä Nairobissa. Lyhyessä ajassa opin paljon Kenian itsenäisyyden ajan poliittisesta kulttuurista ja ongelmista. Korruptio, epätasa-arvo, vaaliväkivalta ja eri ryhmien väliset kähinät ovat sitkeitä vitsauksia, joiden selättämisessä on kova homma.

Kenia on parhaillaan valmistautumassa vaaleihin, joiden onnistumista jännitetään erityisesti siksi, että edellisten vaalien (2007) jälkeen maassa koettiin sen itsenäisyyden ajan vakavin väkivalta-aalto. Sen seurauksena kuoli yli tuhat ihmistä ja sadat tuhannet menettivät kotinsa.

Kun palasin Nairobin pölyisiltä kaduilta Suomeen, aloin metsästää suomennettua kenialaista kaunokirjallisuutta. En ole muistaakseni aiemmin lukenut yhtään kenialaista romaania. Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta löytyneestä artikkelista selvisi, että kenialaisia kaunokirjallisia teoksia on suomennettu vain muutama. Rikhardinkadun kirjastosta löytyi lopulta Ngugi Wa Thiong'on Paholainen ristillä.

Romaani on alun perin kirjoitettu vessapaperiin. Thiong'o rustasi vuonna 1982 ilmestyneen kikujunkielisen teoksensa vankilassa, jonne hänet oli heitetty poliittisten mielipiteidensä vuoksi presidentti Daniel arap Moin toimesta.

Thiong'o tuli maassaan tunnetuksi toisinajattelijana ja satiirikkona, joka arvosteli kärkevästi hallinnon korruptiota, kehnoa ihmisoikeustilannetta ja kolonialismin perintöä. Kirja on omistettu “kaikille kenialaisille jotka taistelevat uuskolonialistista imperialismia vastaan”. Thiong'on äänessä kaikuu selvästi Frantz Fanonin antikolonialistinen vapautusretoriikka. Wikipediassa häntä kuvataan fanonilaiseksi marxistiksi.

Romaanissa kerrotaan nuoren naisen Jacinta Wariingan elämäntarina. Sen ympärille on kiedottu pyörryttävä sekoitus vertauksiin ja symboliikkaan puettua poliittista julistusta sekä kolonialistien ja heidän afrikkalaisten “juoksupoikiensa” ankaraa kritiikkiä. Paholaista edustaa tietenkin kapitalismi ja sen kylkiäisenä kolonialismi. Paholaisen uhri on kansa, jonka kustannuksella sortajat remuavat.

Elämän kolhima päähenkilö Wariinga päätyy satunnaisessa seurueessa Ilmorogin kaupunkiin “paholaisen juhliin”, jossa valitaan seitsemän ryöstämisen ja rosvoamisen asiantuntijaa. Vieraita viihdyttää Helvetin Enkelit -niminen yhtye, ja paikalla on arvovieraita myös kansainvälisestä rosvojen ja varkaiden järjestöstä. Kansainvälisen valtuuskunnan johtaja kertoo vieraille juhlapuheessaan, että raha on sydän, joka takoo pitääkseen läntisen maailman liikkeellä. Vertaukset ovat niin suoraviivaisia, että tuntuu kuin lukisi pamflettia.

“Katsokaa vain rahan loistaviin kasvoihin, ettekä koskaan, koskaan tee virheitä. On paljon parempi juoda toisten ihmisten verta ja syödä heidän lihaansa kuin ottaa askel taaksepäin”, julistaa ulkomaisen valtuuskunnan puheenjohtaja kenialaisille kollegoilleen.

Satiiri alleviivaa kolonialismin jälkeistä ilmapiiriä, jossa poliittinen valta oli kenialaisten käsissä, mutta riippuvuuden kahleet laahasivat raskaina perässä. Eurooppalaisuus oli päämäärä, jota kohti kurkotettiin. Tie tähtiin ajateltiin helpommaksi saavuttaa englanninkielisellä nimellä, vaihtamalla puhekieli englantiin ja kouluttautumalla kansainvälisissä kouluissa. Menestyvät miehet tunnettiin autoistaan, sugargirleistään ja isoista vatsoistaan. Kaikkein tärkeintä oli kuitenkin rikastua.

Jacinta Wariingan elämä on eräällä tavalla selviytymistarina, toisaalta myös avoimeksi jäävä tragedia. Sen kautta romaaniin kuljetetaan myös tasa-arvo, feminismi ja vastarinta. Yksi juoni on punottu myös rakkaudelle ja sen vaikeudelle. Vaikka lopputulema on kaukana Hollywoodista, tunteet ovat hetkittäin voimakkaita ja kauniita. Toivo kumpuaa vastarinnasta ja ratkaisujen ottamisesta omiin käsiin. Huonolle tsägälle vastarintakaan ei aina voi mitään.

"Mitä teen rakkaani, nyt kun rakkauteni sinuun on tehnyt minut niin heikoksi?"

Kirjan lukeminen oli lopulta palkitsevaa, vaikka vertauksellisuus ja poliittinen paatos tekivät siitä ajoittain raskasta kesälukemista. Kenia tuntuu piirun verran ymmärrettävämmältä ja se on hyvä saldo.