Venäjänkielinen alkuperäisteos Reki ilmestyi vuonna
2005; suomennos 2012 (Kampus Kustannus)
Uteliaisuuteni on herkästi syttyvää lajia. Pommitin Jukkaa kysymyksillä. Kuka tämä Griškovets on? Miksi Griškovetsia pitäisi kääntää? Mitä tiedät Griškovetsista? Sain vastauksiakin.
Griškovets on kuulemma Venäjällä
yksi nykykirjallisuuden supertähdistä, jota suomalaiset isot
kustantamot eivät ole tajunneet kääntää, ainakaan vielä.
Kirjailija on erityisesti nuoren polven ja niin kutsutun luovan
luokan suosiossa. Kirjoittamisen lisäksi Griškovets näyttelee sekä tekee
musiikkia ja performanssitaidetta. Eräänlainen Venäjän
hipstereiden idoli siis, tulkitsin. Griškovets on kotoisin
Siperiasta, ja Siperiasta kertoo myös Joet. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan
Kampus Kustannus julkaisi sen tänä vuonna.
Rakastin kirjaa heti ensimmäisiltä sivuilta. Griškovets, missä olet ollut koko elämäni? Nauroin, pyörittelin lauseita edestakaisin, laskin välillä kirjan alas ja mietin lukemaani.
Kirjan kertojaminä muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan siperialaisessa kaupungissa ja yrittää samalla hahmottaa, missä kulkevat Siperian rajat. Taigaa hän ei juuri tunne, siellä hän on pistäytynyt vain ”pinnallisesti” ja kohdannut lähinnä hyttysiä. Baikaljärvi ei kuulu hänen ”elämänjärjestykseensä”. Kertojalla on lähes epätoivoinen tarve saada yhteys johonkin konkreettiseen, joka selittää Siperian. Tärkein havainto on lopulta välimatkat, joita ei mitata kilometreissä, vaan tunneissa. ”En aisti Siperian lakeuksia, aistin vain ajan.”
Kirjailijan vähäeleinen ja viisas huumori kuorii auki tunteita, joita on meillä kaikilla, mutta joita on haastavaa pukea sanoiksi. Ei tarvitse olla syntyjään siperialainen tunnistaakseen kertojan kotipaikkaan ja juuriin liittyviä tunteita ja pohdintoja.
”Mistä maailmani nykyään koostuu, missä ovat rakkauden ja rakkaudettomuuden alueet, missä salaisuuteni ja pelkoni sijaitsevat? Ja mihin saakka omat rajani ulottuvat, mihin päättyy elävä, välttämätön ja omaksi kokemani...oma maantietoni? Ja mistä alkaa karttakirjojen, karttapallojen, matkatoimistojen ja lentoyhtiöiden lipunmyynnin maantieto? Millaisia ovat ne lakeudet, jotka voin ylittää tai läpäistä tunteideni, rakkauteni ja vihani avulla, ymmärtäen, että kyseinen liikkumatila on minulle välttämätön? Ja mikä osuus tässä kaikessa on kotikaupungillani, kotiseudullani ja koko Siperialla?”
Kotipaikka on aina tuttu, mutta myös tuntematon. Ulkopuoliset odottavat usein ”paikallisten” tunnistavan paikkoja ja asioita, jotka ovat tosiasiassa kaukana omasta elämänpiiristä. Muualta tulevien eksotiikannälkää voi myös ruokkia, jos haluaa. Se voi olla jopa valuuttaa. Arkisen ja ankean voi valjastaa osaksi persoonaa ja sen erityislaatuisuutta.
”Minussa ei ollut tuota etelän huolettomuutta. Mutta minun kotikaupunkini pakkaset, minun jääni ja lumeni pysyivät taskussani kuin kulumaton taikaraha. Minua kunnioitettiin. Kunnioitettiin Siperian ansiosta.”
Olen haaveillut iät ja ajat junamatkasta Siperian läpi Vladivostokiin tai jopa Kiinaan saakka. Vuodenvaihteessa tätä hinkua lietsoi Rosa Liksomin Hytti nro 6, mutta nyt sain uuden ihanan riivaajan, Griškovetsin. Toivottavasti häntä on saatavilla pian lisää suomeksi, sillä osaan venäjästä vain aakkoset ja muutaman lauseen.
Joet on pieni kirja Siperiasta.
Törmäsin siihen tilanteessa, jonka myöhemmin mielelläni tulkitsin
oudoksi sattumukseksi. Harhailin turhautuneena Rikhardinkadun
kirjaston hyllyjen välissä. Olin sellaisella tuulella, ettei mikään
kirja tuntunut erityisesti miellyttävän. Juuri kun vedin hyllystä
sattumanvaraisen teoksen, törmäsin tuttavaani Jukka Malliseen. Kirja oli Jevgeni Griškovetsin Joet. Jukka innostui heti.
”Siis mitä, käännetäänkö Griškovetsia vihdoin suomeksi?”
Uteliaisuuteni on herkästi syttyvää lajia. Pommitin Jukkaa kysymyksillä. Kuka tämä Griškovets on? Miksi Griškovetsia pitäisi kääntää? Mitä tiedät Griškovetsista? Sain vastauksiakin.
Rakastin kirjaa heti ensimmäisiltä sivuilta. Griškovets, missä olet ollut koko elämäni? Nauroin, pyörittelin lauseita edestakaisin, laskin välillä kirjan alas ja mietin lukemaani.
Kirjan kertojaminä muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan siperialaisessa kaupungissa ja yrittää samalla hahmottaa, missä kulkevat Siperian rajat. Taigaa hän ei juuri tunne, siellä hän on pistäytynyt vain ”pinnallisesti” ja kohdannut lähinnä hyttysiä. Baikaljärvi ei kuulu hänen ”elämänjärjestykseensä”. Kertojalla on lähes epätoivoinen tarve saada yhteys johonkin konkreettiseen, joka selittää Siperian. Tärkein havainto on lopulta välimatkat, joita ei mitata kilometreissä, vaan tunneissa. ”En aisti Siperian lakeuksia, aistin vain ajan.”
Kirjailijan vähäeleinen ja viisas huumori kuorii auki tunteita, joita on meillä kaikilla, mutta joita on haastavaa pukea sanoiksi. Ei tarvitse olla syntyjään siperialainen tunnistaakseen kertojan kotipaikkaan ja juuriin liittyviä tunteita ja pohdintoja.
”Mistä maailmani nykyään koostuu, missä ovat rakkauden ja rakkaudettomuuden alueet, missä salaisuuteni ja pelkoni sijaitsevat? Ja mihin saakka omat rajani ulottuvat, mihin päättyy elävä, välttämätön ja omaksi kokemani...oma maantietoni? Ja mistä alkaa karttakirjojen, karttapallojen, matkatoimistojen ja lentoyhtiöiden lipunmyynnin maantieto? Millaisia ovat ne lakeudet, jotka voin ylittää tai läpäistä tunteideni, rakkauteni ja vihani avulla, ymmärtäen, että kyseinen liikkumatila on minulle välttämätön? Ja mikä osuus tässä kaikessa on kotikaupungillani, kotiseudullani ja koko Siperialla?”
Kotipaikka on aina tuttu, mutta myös tuntematon. Ulkopuoliset odottavat usein ”paikallisten” tunnistavan paikkoja ja asioita, jotka ovat tosiasiassa kaukana omasta elämänpiiristä. Muualta tulevien eksotiikannälkää voi myös ruokkia, jos haluaa. Se voi olla jopa valuuttaa. Arkisen ja ankean voi valjastaa osaksi persoonaa ja sen erityislaatuisuutta.
”Minussa ei ollut tuota etelän huolettomuutta. Mutta minun kotikaupunkini pakkaset, minun jääni ja lumeni pysyivät taskussani kuin kulumaton taikaraha. Minua kunnioitettiin. Kunnioitettiin Siperian ansiosta.”
Olen haaveillut iät ja ajat junamatkasta Siperian läpi Vladivostokiin tai jopa Kiinaan saakka. Vuodenvaihteessa tätä hinkua lietsoi Rosa Liksomin Hytti nro 6, mutta nyt sain uuden ihanan riivaajan, Griškovetsin. Toivottavasti häntä on saatavilla pian lisää suomeksi, sillä osaan venäjästä vain aakkoset ja muutaman lauseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti