Chimamanda Ngozi Adichie - Puolikas keltaista aurinkoa

Muistan nigerialaisen kirjeystäväni ala-asteajoilta. Olin 12-vuotias, hän useita vuosia vanhempi ja opiskeli jo collegessa. Lähettelin hänelle kuvia lumesta, ja kysyin jokaisessa kirjeessä, "how is the weather in Nigeria?" Kirjeystäväni olin "ostanut" IYS:stä. Hän ei ollut ainoa, jonka osoitteesta olin pulittanut seitsemän markkaa. Ostelin kirjeystäviä melko holtittomasti ympäri maailmaa, ja kaikki rahani menivät postimerkkeihin.

Nykyään kun kuulen puhuttavan "nigerialaiskirjeistä", huvitun ja ajattelen sähköpostihuijausten sijaan niitä jännittäviä lentopostikirjekuoria, jotka poimin tien varressa nököttävästä punaisesta postilaatikosta. 

"Now it is summer in Finland. I am enjoying my holidays and reading a lot of books." Jotkut asiat eivät muutu. On taas kesä ja luen kirjoja. Olen päättänyt lukea kirjoja niin monesta maasta kuin pystyn. Tästä lähtien yritän kirjata lukemiseni tänne. Kesä alkoi nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien seurassa. 

Puolikas keltaista aurinkoa

Ilmestyi vuonna 2006; suomennos 2009 (Otava)

Kirja kertoo Biafran sodasta (1967-1970), josta suurelle maailmalle jäivät mieleen nälänhätä ja uutiskuvien pallovatsaiset lapset, jotka kärsivät proteiinin puutteesta. Adichie kuvaa myös nälkää ja kuolemaa, mutta kirjan tarkoituksena on tuoda esiin biafralaisten inhimillinen arki sellaisena kuin se oli ennen sotaa ja sodan aikana. Silloinkin kun taivaalta satoi pommeja, ihmiset kokkasivat, tekivät töitä, rakastuivat, harrastivat seksiä, olivat mustasukkaisia ja juoruilivat. 

Ennen Biafran irtautumista Nigeriassa toivottiin parempaa huomista. Maa oli itsenäistynyt Britannian siirtomaavallasta vuonna 1960 ja pyrki rakentamaan eri kansojen toimivaa liittovaltiota. Vuoden 1966 sotilasvallankaappaus johti kuitenkin Biafran irtautumispyrkimykseen ja sisällissotaan. Sodan seurauksena on arveltu kuolleen noin miljoona nigerialaista. 

Puolikas keltaista aurinkoa on kuin kaunokirjallinen mikrohistoria, jossa Biafran sota ja sen vaikutus ihmisten arkeen valottuu muutaman avainhenkilön kautta. Keskeisiä hahmoja ovat vallankumouksellinen yliopisto-opettaja Odenigbo, hänen kuvankaunis rakastajattarensa Olanna, Olannan sarkastinen sisko Kainene, maaseudulta yliopistokaupunkiin saapuva palveluspoika Ugwu sekä hupaisa brittiläinen Richard, joka haluaa olla biafralaisempi kuin biafralaiset itse. Henkilöhahmojen välille rakentuu monimutkainen ystävyyden, rakkauden, lojaalisuuden ja mustasukkaisuuden verkko, johon sota tuo oman painolastinsa. 

Koskettavinta on lukea kirjan henkilöiden aika ajoin sokeastakin uskosta Biafran valtion voitokkuuteen ja uuteen parempaan huomiseen.  Kun Radio Biafra pauhaa "Biafran asiaa" ja korostaa yhteisten sotaponnisteluiden merkitystä, monet todella haluavat uskoa sinnikkyyden ja omien tekojensa voimaan. Kirjassa ei kaunistella sitä, miten vastapuolta demonisoidaan. Nigerialaiset joukot ovat biafralaisille "raakalaisia",  jotka täytyy yksinkertaisesti voittaa. 

Kuuntelin juuri podcastina BBC Bookclubin vuonna 2008 lähettämän haastattelun Chimamanda Ngozi Adichiesta. Kirjailija on syntynyt seitsemän vuotta sodan jälkeen, mutta hänen vanhempansa asuivat sen aikana Biafrassa ja hänen molemmat isoisänsä menehtyivät pakolaisleireillä. Adichien perhe ja suku  ovat ibgoja, jotka muodostivat entisen Biafran alueen suurimman ryhmän.

Haastattelussa Adichie kertoi kokevansa, että kirjan kannalta on hyvä, että hänellä on sotaan henkilökohtainen etäisyys, vaikka se elää perheen ja suvun tarinoissa ja on sikäli jatkuvasti läsnä. Huvituin siitä, että hänen veljensä oli ollut todella vihainen romaanin rikotusta kronologiasta, sillä se ärsytti itseänikin. Miksi piti pomppia 1960-luvun alusta loppupuolelle, taas takaisin alkuun ja taas loppuun? Onneksi se ei häirinnyt niin paljon, että kirjasta ei voisi pitää. Päinvastoin. Niinhän siinä kävi, että luin yhteen soittoon sitten Adichien kaksi muutakin suomennettua kirjaa: esikoisteoksen Purppuranpunainen hibiskus ja novellikokoelman Huominen on liian kaukana.